Mortified Nation eli jaettu häpeä, paras häpeä

Pelkkä ajatuskin hyytää selkärankaa: miksi ihmeessä joku haluaisi lukea julkisesti ääneen omia teinivuosien päiväkirjojaan?

Avaa Netflix, valitse sieltä dokumenttileffojen joukosta Mortified Nation, katso se ja ymmärrät, miksi. 

//www.youtube.com/embed/x3DmdV9XByY

Mortified on jenkkilässä ilmiöksi noussut klubi-iltojen sarja, jonka idea on hyvin yksinkertainen. Aivan tavalliset ihmiset nousevat lavalle yleisön eteen lukemaan oman nuoruutensa päiväkirjoja ja jakamaan omat häpeälliset muistonsa. Juuri ne nolot jutut, joita ei olisi koskaan halunnut kenenkään ulkopuolisen näkevän tai kuulevan.

Kokemus on puhdistava niin esiintyjille kuin yleisöllekin. Kun häpeän jakaa toisten kanssa, se lakkaa olemasta. Ja yleisö nyökyttelee: kyllä, juuri samanlainen idiootti olin silloin itsekin. Ja vaikka niin luulinkin, en ollutkaan ainoa laatuani.

Ja se jos mikä on ihmiselle tärkeä kokemus.

Mariettan blogissa tästä dokkarista vinkattiinkin jo tovi sitten. Kaivoin tuolloin pitkästä aikaa omat päiväkirjani esiin ja järkytyin. En oikeastaan siitä, että jutut olivat äärimmäisen tyhmiä ja pyörivät lähestulkoon yhden ja saman aihepiirin (pojat!) ympärillä, vaan siitä miten hirvittävän suuri rakkauden ja hyväksytyksi tulemisen kaipuu minun nuorta elämääni silloin hallitsi. 

Ja siitä, että se sama kaipuu on minussa yhä. Kaksikymmentä vuotta myöhemmin, olen edelleen säälittävällä tavalla riippuvainen muiden ihmisten hyväksyvistä katseista. 

Se muuten nolottaa. Ja paljon. 

Mitä tämä ihmiskunta tarvitsee lisää? Ei ainakaan mitään sellaista, mikä pönkittää käsitystä siitä, että ne toiset ovat aina coolimpia ja fiksumpia tyyppejä kuin minä itse. Ei. Me tarvitsemme enemmän kokemuksia siitä, että olemme kaikki ihan samanlaisia urpoja. 

Ei hemmetti. Pitäiskö tämmöistä nyt oikeasti alkaa järjestämäään Suomeenkin? Kuka on mukana?