Hei hei häpeä
En oikeastaan lue treeniblogeja, paitsi Fitness Führerin blogia. Syystä että bloggaaja diggailee Berliiniä (mikä jo itsessään kertoo ihmisestä pelkkää hyvää) ja on kirjoitustensakin perusteella erittäin fiksu muija. FF:n eilinen kirjoitus omaan kehoon liittyvästä häpeästä sai nyökyttelemään mukana kofeiiniöverit vetäneen pulun lailla ja antamaan vielä viimeisen pisteen päätteeksi virtuaaliset aplodit, seisaaltaan.
Kyllä. Juuri näin.
Häpeä on aivan hirvittävä asia ja myös aivan hirvittävän mielenkiintoinen asia. Suurin osa meistä häpeää jotakin. Toiset pystymään elämään sen kanssa ja toiset se tukehduttaa istumalla tiukasti rintakehän päälle. Minut haastettiin taannoin Facebookissa paljastamaan jokin häpeäpilkkuni: ottamaan siitä kuva ja kertomaan siitä kaikelle kansalle. Jäädyin aivan täysin. Tajusin häpeäväni niin montaa asiaa, etten osannut valita minkä niistä olisin paljastanut.
En siis paljastanut mitään.
Tänä kesänä tajusin, että on sentään onneksi yksi häpeä, joka elämästäni on väistynyt. Ei nyt aivan kokonaan, kyllä se esiripun takaa toisinaan pyrkii näyttämölle mutta tomera vahtimestari käy sen sieltä yleensä melko nopeasti noutamassa pois ja passittaa narikan kautta matkoihinsa.
Nimittäin häpeä omasta kehosta.
Olin lihava lapsi, kymmenvuotias pullukka. Ympäristö ei suhtautunut ulkomuotooni mitenkään erityisen suvaitsevaisesti ja opin jo varhain näkemään itseni vastenmielisenä ja vääränlaisena ihmisenä. Murrosiän myötä kilot lähtivät, mutta haavat jäivät. Peilistä katsoi vielä pitkään se sama pullukka, nyt hän on enää satunnainen vieras.
Aika parantaa haavat on kulunut sanonta, mutta se on myös täysin totta. Enkä voi vähätellä kuusitoistavuotiaana aloitetun teatteriharrastuksen merkitystä. Sen kautta koin tulevani vihdoinkin näkyväksi ja hyväksytyksi juuri sellaisena kuin olin. Se oli myös paikka, jossa sai luvan kanssa ilmaista tunteita, niitä negatiivisiakin. Sai huutaa ja itkeäkin, ilman että kukaan pilkkasi herkkänahkaiseksi itkupilliksi.
Se oli hämmentävää. Ja upeaa.
Myöhemmin myös parisuhteella oli merkittävä osuus paranemisprosessissa. Kun tukka pörrössä, silmät sikkurassa ja ilkialastomana tulee kutsutuksi kauniiksi, on se sielulle maailman parasta balsamia.
Tänä päivänä kuljen farkkushortseissa, enkä enimmäkseen enää välitä lahkeesta vilkkuvista selluliiteista. Menen rannalle bikineissä pömppömahasta huolimatta, tai vaikka ilmankin. Tajusin nimittäin tänä kesänä olevani lopullisen vapautumisen ovella kun helteisenä Ilosaarirockin sunnuntaina, keskellä festarikansaa tempaisin mekon päältäni ja kirmasin alusvaatteisillani järveen polskimaan.
Ai perkele että se tuntui ihanalta.
Kun jättää tekemättä asioita häpeän vuoksi ja siksi että pelkää, mitä muut ajattelevat, luovuttaa elämänsä toisten käsiin. Antaa vallan toisille. Eikä se käy päinsä.
Laura de Lillen sanoin: tällä veneellä on vain yksi kapteeni ja se olen minä.
