”Seksi-Toven kohuelämä: katso kuvat!”
Yle Fem esitti torstaina erinomaisen dokumentin taiteilija Tove Janssonista. Jos missasit sen, ei hätää: Muumilaakson vanki on katsottavissa Yle Areenasta vielä noin kuukauden ajan.
Iltalehti uutisoi dokkarista omalla viehättävällä tyylillään. Niin. Uutinenhan se on sekin, että myös julkkis on ihminen.
Olen miettinyt tätä asiaa viime aikoina paljon. Pyörä pyörähti liikkeelle heinäkuussa, kun istuin katsomassa Olavi Virrasta kertovaa musikaalia Lappeenrannan kesäteatterissa. Esityksessä ei varsinaisesti ollut mitään vikaa. Oli komeasti laulavia näyttelijöitä, taitava bändi ja notkeita tanssijoita. Jos minulle olisi etukäteen kerrottu, että kyseessä on Olavin lauluista koostettu konsertti tanssinumeroineen ja irtovitseineen, olisin ollut ihan tyytyväinen.
Mutta koska esitystä mainostettiin teatteriesityksenä, niin olisin kovasti halunnut nähdä myös tarinan. Ja myös ihan oikean ihmisen sen tarinan keskushenkilönä.
Okei. Kesäteatterissa ei tietenkään voi esittää mitään liian raskasta koska siitä nyt ei vaan kansa tykkää. Mutta ei sitä ilmeisesti voi tehdä sisätiloissakaan. Virta-musikaali nimittäin herätti henkiin muistot vuosien takaisesta Lappeenrannan kaupunginteatterin Laila-musikaalista, jossa Laila Kinnusen aivan helvetin traaginen elämäntarina kuohittiin glitterillä kuorrutetuksi hattarahötöksi.
Jotkut tunnemuistot jäävät elämään: minä muistan vieläkin sen vitutuksen, kun esityksen jälkeen kävelin pois katsomosta.
Enkä nyt tarkoita sitä, että suuren taiteilijan muisto pitäisi näyttämöllä repiä palasiksi ja häpäistä oikein kunnolla. Näyttää että katsokaa nyt, miten säälittävä juoppo se tuokin oli hähhähhää ja vielä sylkäistä päälle. Ihmistä voi ihailla ja hänen työtään kunnioittaa ilman että hänet nostetaan jalustalle, toisten ulottumattomiin. Olen nähnyt parikin eri versiota Pam Gemsin Piaf-musikaalista, jossa Pariisin varpunen näytetään paitsi jumalaisen lahjakkaana taiteilijana myös erittäin vittumaisena ämmänä ja hauraana nistinä, jollainen hän epäilemättä olikin. Eikä tämä asia vähennä mitenkään hänen elämäntyönsä arvoa, saati sumenna hänen tähteään.
Mutta mistä oikein kumpuaa tämä hillitön tarve pitää yllä epärealistisia kiiltokuvia? Ja kuitenkin samaaan aikaan tämä sama kansa selaa Seiskan sivut hiirenkorville ja toivoo näkevänsä suttuisen kännykkäkuvan julkkiksesta maitokaupassa tai räkä poskella grillijonossa.
Miksi on niin vaikeaa hyväksyä se, että pohjimmiltaan me kaikki olemme kuitenkin ihan samanlaisia?