Turisti Puumalasta

Nyt kun ulkona vihmoo vettä vaakatasossa, onkin oikein hyvä hetki aurinkolasipostaukselle. Mitä isot edellä, sitä pienet perässä. 

Meillä kolkytjarisat-terapiasukupolvella on tapana syyttää vanhempiamme milloin mistäkin kasvatusmokasta, mutta välillä on syytä jakaa kiitoksiakin. Kielellinen rikkauteni on ehdottomasti kasvuympäristöni aiheuttamaa. Kun pienestä pitäen altistuu jatkuvalla syötöllä erinäisille sutkautuksille sekä aidolle eteläkarjalaiselle vittuiluhuumorille, on vaikea kuvitella sen parempaa eväslaatikkoa elämän ohdakkeiselle kinttupolulle.

Kun joku perheessämme vetäisi aurinkolasit silmilleen, siihen kuului aina kommentoida: no niin oot ku turisti Puumalasta! 

Älkää kysykö miksi. Se vain oli niin.

Aurinkolaseissa pätee tasan yksi sääntö: mitä isommat, sitä paremmat. Tai oikeastaan vielä toinen: mitä törkeämmät, sitä paremmat. Ja vielä kolmas: mitä halvemmat, sitä paremmat. Koska ne kuitenkin katoavat tai hajoavat. (Älkääkä tulko pätemään, että jos ostaa kalliit niin sitten niistä pitää myös parempaa huolta. Ei pidä. Päälle istuu kuitenkin tai unohtaa ne terassipöytään.)

Nämä henkkamaukan seitsemän euron lasit ostin, kun lähdin kaupunkireissulle ja unohdin arskat kotiin. Tyylikkyyttä koko rahan edestä. Kuvittelen näyttäväni näissä oman elämäni Vuokko Nurmesniemeltä, miehen mukaan näytän lähinnä James Potkukelkalta.

AA-PUU-VA!