Vielä kerran Keekki

Stadion kun taakse jäi

mietin hiljaa mielessäin

mitä siitä kertoisin

kysyjille vastaisin…

No vaikka että

oli ihan vitin siistii.

Oikeastaan kaikki olennainen on sanottu Aamulehden toimittajan Vilma-Lotta Lehtisen kirjoittamassa keikka-arviossa, jonka voi lukea täältä. Juuri noin minäkin ajattelen. 

Keikan jälkeen jäin miettimään sitä, miksi Cheek-ilmiö nähdään jonkinlaisena egosentrisyyden oppikirjaesimerkkinä ja yhteisöllisyyden vastakohtana. Stadionin keikka sytkärimerineen älypuhelinvalomerineen edusti minusta yhteisöllisyyttä puhtaimmillaan. Se oli valtavan ihmismassan, niin artistien, järjestäjien kuin yleisönkin yhteinen voimanponnistus. Jotain, mihin kukaan ei olisi pystynyt yksin. 

Enkä nähnyt lavalla ylimielistä artistia, joka olisi ollut kiinnostunut vain omasta hanuristaan vaan nöyrän miehen, joka arvostaa ja kunnioittaa fanejaan sekä kollegoitaan ja kaikkia niitä, jotka ovat olleet osa hänen tähänastista elämäänsä ja uraansa.

Ja siihen minusta tiivistyi myös konsertin sanoma. Että kaveria ei jätetä. 

Ei yhtään hullumpi sanoma, ei ollenkaan.