Me kuollaan kaikki

– Hei. Me tarvittaisiin ensi syksyksi kolme laulua kuolemasta. 

– Joo, okei. Onnistuu.

Tällainen pyyntö tuli meille viime keväänä. Ja viime lauantaina avattiin tiettävästi Suomen ensimmäinen Kuoleman kahvila eli Tuonen tupa, jossa laulut pääsivät ensimmäistä kertaa julkisesti kuultaviksi. 

Omien teosten esille asettaminen hirvittää aina. Tällä kertaa, kenties juuri aiheesta ja tilaisuuden luonteesta johtuen se oli erityisen kuumottavaa. (Synkkiä lauluja on kuitenkin tullut tehtyä ennenkin.) Oli onni, että tilanahtauden vuoksi esiintyjät olivat motissa yleisön keskellä, kaukana uloskäynnistä. Muuten olisin ehkä ottanut hatkat. 

Hyvä kuitenkin, etten ottanut. Tilaisuus oli kokemuksena hyvin lämmin ja ainutlaatuinen. Kuoleman kahvila ei ole sururyhmä, siihen osallistuakseen ei tarvitse olla juuri läheisensä menettänyt. Tarkoitus on keskustella kuolemasta arkikielellä, vailla turhaa mystiikkaa. Henkilökohtaisia kokemuksiaan saa toki jakaa ja näin moni tekikin joko omaisen, sairaalatyöntekijän tai sitten oman rajatilakokemuksensa näkökulmasta. 

Vavahduttavia tarinoita.

Kun miettii sitä, kuinka melankolinen ja synkkyyteen taipuvainen kansa me suomalaiset olemme, on oikeastaan hämmästyttävää miten vähän me puhumme kuolemasta. Suorastaan välttelemme siitä puhumista, ikään kuin se siten katoaisi ja lakkaisi olemasta.

Eikä liene sattumaa, että suurin osa ensimmäisen Tuonen tuvan osallistujista oli sieltä kuudenkympin ja kuoleman väliltä. Mitä nuorempi ihminen, sitä kuolemattomampi. 

Puhua kuitenkin pitäisi, koska sitä kohti tässä ihan jokainen kuljetaan.

 

jokaisessa askeleessa

jokaisessa katseessa

jokaisessa suudelmassa

jokaisessa naurussa

 

jokaisessa miehessä

jokaisessa naisessa

jokaisessa vanhuksessa

jokaisessa lapsessa

 

se istuu kahvipöydässä

ja on kuin kotonaan

voit sulkee silmän, toisenkin

mut poistu se ei, kulumallakaan

 

sillä Tuonelan tupa on matkamme viimeinen majatalo

ja lyhty joka tietämme valaisee on exit-kyltin valo

 

jokaisessa askeleessa

jokaisessa katseessa

jokaisessa suudelmassa

jokaisessa naurussa

 

se istuu juhlapöydässä

ja on kuin kotonaan

voit sulkee silmät, korvatkin

mut poistu se ei, kulumallakaan

 

sillä Tuonelan tupa on matkamme viimeinen majatalo

ja lyhty joka tietämme valaisee on exit-kyltin valo

 

(Tätä laulua ei valitettavasti vielä ole digitaalisessa muodossa, mutta muuhun tuotantoomme voi tutustua vaikkapa Spotifyssa.)