Kadonneen jäljillä

Joskus käy niin.

Kun on liikaa sanottavaa, ei osaa oikein sanoa yhtään mitään.

Eikä oikeastaan tarvitsekaan. Voi istua maalaustelineen ääressä, sekoittaa värejä toisiinsa, läträtä tärpätillä. Riemuita juuri sen oikean sävyn löytymisestä puolen tunnin turaamisen jälkeen, sormet maalissa. Levittää väriä kankaalle, raaputtaa sen pintaa palettiveitsellä. Leikkiä, kokeilla.

Jos teen näin, mitä tapahtuu? Ei ainakaan mitään pahaa.

Kun voi samassa hetkessä sekä katsoa silmiin omaan tyhmyyttään ja taitamattomuuttaan että nauraa ääneen, ja päästää suustaan rumia sanoja ihan hiljaa, sisäänhengityksellä: ai saatanan perkele miten siistiä. 

Siitä tekisi mieli kertoa jollekin, mutta ei kerro koska se kuulostaa niin tyhmältä. Lapselliselta.

Mutta sitähän se on. Lapsellista riemua, kosketus johonkin kauan sitten kadonneeseen.

En minä ole miksikään muuttunut. Minä olen vain tullut takaisin.