Terkut kolmekymppisiltä

Sitä kävelee ruokakaupassa muka rentona ja huolettomana.

Kunnes saapuu sen tietyn kylmähyllyn luokse.

Nielaisu. Siellä ne ovat.

Kolmekymppiset.

Vaivihkainen vilkaisu olan yli: näkeekö kukaan? Hivuttautuminen lähemmäs, nopea skannaus: tuo, tuo ja tuo. Kamat koriin ja kassalle.

Tunnistaako joku muukin itsensä?

Syömäkelpoisen ruoan heittäminen roskiin on ehkäpä typerintä maailmassa. Sinnehän nämäkin sapuskat päätyvät, jos ei niitä kukaan osta. Itse asiassa, kolmekymppisillä shoppailuhan on arjen ekoteko parhaimmillaan.

Miksi minua sitten jotenkin nolottaa seistä kassajonossa, oranssit hintalaput korista kurkkien?

KÖYHÄ. Sehän näissä hintalapuissa itseasiassa lukee. Minun silmissäni.

Kun asuin vielä kotona eikä rahaa ollut ainakaan liiaksi asti, oranssit hintalaput ilmestyivät säännöllisesti vierailulle leipälaatikkoon ja jääkaappiin. Muistan, kuinka teininä inhosin sitä sydämeni pohjasta.

Ei me nyt niin köyhiä olla, että näitä tartteis ostaa, räyhäsin isälleni.

Niin. Minulla on selvästi vielä matkaa kuljettavana oman elämäni tarjoushaukaksi.

 

P.S. Mutta hei, miettikääs, jos Alkossakin olisi kolmekymppiset? Nolottaisiko shopata siellä? No ei TOD.