Tee minut onnelliseksi
Mietin usein ihmisiä.
Mietin kaikkia niitä kauniita, hauskoja ja fiksuja sinkkuja, jotka eivät jostain syystä löydä rinnalleen sitä oikeaa ihmistä. Kovasta yrittämisestä huolimatta.
Tekee mieli lohduttaa. Kyllä se kuule sieltä vielä löytyy, usko pois. Niin ei kuulema saisi sanoa, se on ärsyttävää ja loukkaavaa. Varmaan onkin. Ja mikä minä olen kenellekään lupailemaan että kyllä se aurinko vielä risukasaankin pilkahtaa. Voi hyvinkin olla, ettei pilkahda.
Oikeastaan en edes saisi tästä kirjoittaa. Jo pitkään parisuhteessa eläneenä minun pitäisi ylipäänsä pitää turpani kiinni koska enhän voi enää mitenkään ymmärtää, miten kauheaa on olla yksin. Parasta olisi, etten edes puhuisi omasta suhteestani mitään. Tai en ainakaan puhuisi siitä, miten joskus on toisen kanssa vaikeaa ja sillä on sellainenkin tosi ärsyttävä tapa.
Mitä väliä? Sinulla sentään on joku. Olisit vittu kiitollinen.
Olenkin. Hyvin kiitollinen. Kun seuraa nykyistä deittikulttuuria, en tiedä miten edes osaisin siellä toimia menettämättä lopullisesti järkeäni. Niin julmalta se vaikuttaa. Niin kuin elämä muutenkin.
Mietin tyytymistä. Sitä kuinka negatiivinen klangi sillä sanalla on. Ei saa tyytyä, herranjumala eieiei. Tyytyminen on pahinta mitä ihminen voi itselleen tehdä. Mutta entä jos etsiikin jotain, mitä ei ole olemassakaan?
Jossain kohtaahan ihmisen on aina sanottava itselleen että jes, nyt tämä on hyvä. Eikö se ole tyytymistä? Ja miksi se on paha asia? En usko, että ihminen voi olla onnellinen jos hän ei koskaan tyydy mihinkään, vaan haluaa koko ajan jotakin muuta, jotakin lisää.
Tuntuu, että toiselle ihmiselle ladataan kohtuuttomia vaatimuksia. Toisen pitää olla se, joka tekee minut onnelliseksi. Ja jos hän ei siihen pysty niin heippa. Ja ei, kohtuuttomilla vaatimuksilla en tarkoita sitä että toisella ei mielellään saisi olla vaikeaa alkoholiongelmaa ja olisi plussaa jos hänellä ei olisi taipumusta väkivaltaisuuteen tai muunlaiseen perseilyyn.
Mutta että nähtäisiin se, että me kaikki ollaan vain ihmisiä. Ei lähellekään täydellisiä, vaan keskeneräisiä harjoituskappaleita elämämme lopppuun saakka.
Ja että ainoa ihminen joka sinut pystyy tekemään onnelliseksi, katsoo peilistä.
On paljon helpompaa luovuttaa vastuu omasta onnellisuudestaan toisen ihmisen käsiin kuin kohdata se tosiseikka, että olisi itse siitä jotenkin vastuussa. Ei, kaikki ei ole tässä maailmassa vaan susta itestäs kiinni, ei todellakaan. Mutta on helppoa syyttää omasta kurjuudestaan paskaa duunia tai sitä ettei duunia ole ollenkaan tai paskaa parisuhdetta tai sitä ettei parisuhdetta ole ollenkaan. On helppo ajatella että sitten kun minulla on unelmaduuni ja se täydellinen poikaystävä niin sitten, oi jumaliste sitten tämä elämä vasta on täyttä ja ihanaa.
Ei se välttämättä ole. Jos oman pään palikat ovat sekaisin, ei niitä saa järjestykseen rakentamalla isoja ja komeita palikkatorneja pään ulkopuolelle.
Eikä omia mörköjään pääse mihinkään pakoon eikä kenenkään selän taakse piiloon. Se toinen voi kyllä tulla sinun kanssasi siihen hiilikellarin ovelle ja varovasti koputella että olisitteko hei kaverit vähän hiljempaa pliis. Mutta itse on se ovi avattava ja huudettavaa alas pimeyteen että
nyt jumalauta turpa kiinni siellä, minulla on täällä maailma valloitettavana.