Nuo ah niin suloiset valheet

Rehellisyys on jännä juttu. Se on vähän niin kuin luomuruoka: kysyttäessä suurin osa ihmisistä kertoo kirkkain silmin ostavansa mieluiten puhdasta ja eettisesti tuotettua lähiruokaa, mutta todelliseen ostoskoriin päätyykin se lentotomaatti ja halvoista halvin jauheliha.

Sama juttu rehellisyyden kanssa. Jos kysytään, mitä piirrettä toisessa ihmisessä eniten arvostaa, se on ilman muuta rehellisyys. Usein sillä rehellisyydellä ei kuitenkaan tarkoiteta omaan itseen kohdistuvaa rehellisyyttä. Hyvin usein he, jotka kaikkein suurimpaan ääneen peräänkuuluttavat rehellisyyttä ja avointa ilmapiiriä, hermostuvat kaikkein eniten kun se sama rehellisyys ja avoimuus alkaakin lähestyä heidän omaa elonpiiriään.

Raja rehellisyyden ja huonon käytöksen välillä on usein hyvin häilyväinen. Jos totuudenpuhumisen motiivina on vilpitön halu auttaa toista ihmistä tarjoamalla hänelle sellaista itseään koskevaa informaatiota, josta voisi kenties olla hyötyä hänen henkiselle kasvulleen, on se täysin perusteltua. Mutta jos toinen ihminen onkin täysin kyvytön näkemään totuudenpuhumisen kohteena olevia asioita itsessään ja elämässään, ollaan ison ongelman äärellä. Tässä kohtaa totuudenpuhujasta tulee helposti toisen silmissä vain typerä ja tahditon mulkku. 

Silläkin on toki merkitystä, kuinka asian esittää. Mutta jos vastaanotin on kiinni, ei signaalin laadullakaan ole mitään väliä. 

Eri ihmisten rehellisyyteen suhtaudutaan myös eri tavalla. Kun kehitysvammainen sanoo mielipiteensä suoraan ja suodattamattomana, se on ihanan aitoa ja tosi upeeta. Kun ei-kehitysvammainen sanoo täysin samat sanat, se on törkeää ja moukkamaista möläyttelyä.

Uskon, että ihminen tarvitsee tietyn määrän valheita pysyäkseen järjissään ja kyetäkseen edes jotenkin elämään itsensä ja toisten ihmisten kanssa.Valehtelun kanssa pätevätkin samat säännöt kuin päihteissä: kohtuus kaikessa. 

Ongelma on tässäkin se, että kohtuus tarkoittaa eri ihmisille täysin eri asiaa. 

Toivotan sopivasti rehellistä viikonloppua!