Pimppikarvapuhetta

(Väänsin otsikon varmuuden vuoksi rautalangasta, jotta mielensäpahoittajatkin löytävät paremmin perille.)

Ne edellisen postauksen karvat jäivät nimittäin mieleeni kummittelemaan. Tai oikeastaan ajatus siirtyi säärikarvoista astetta ylemmäs. 

Naisen alapääkarvoitus on tunteita herättävä asia. Sen pitäisi olla myös jokaisen naisen ihan oma asia, mutta jostain syystä se on kaikkea muuta kuin sitä. Eksyin eilen MeNaiset-lehden nettisivuille, jossa minulle tarjottiin luettavaksi tuoretta juttua siitä, millainen karvoitus on miesten mielestä paras. Samalta sivustolta löytyi myös viime joulukuulle päivätty juttu, jonka otsikossa kiitettiin vuotta 2014 siitä, että naisen alapääkarvoitus on viimeinkin naisen oma asia.

Eh. No kestihän sitä edistyksellistä aikaa kuitenkin huikeat kolme kuukautta. Jippiaijee. 

Katsoin jokin aika sitten kiinnostavan brittidokkarin Pornosukupolvi (katsottavissa Yle Areenassa vielä pari viikkoa), jossa näyttelijä Tyger Drew-Honey pohtii pornon helpon saatavuuden vaikutusta brittinuorten seksuaalikäyttäytymiseen sekä parisuhteisiin. Dokumentti oli jossain määrin lohdutonta katsottavaa. Suoranainen pornoaddiktio on monille nuorille arkipäivää ja malli omaan seksielämään napataan suoraan kovasta pornosta. Karuimmissa tapauksissa oma seksuaalinen minäkuva kehittyy väkivaltapornon vaikutuksen alaisena ja seuraukset oikean elämän parisuhteessa ovat traagiset. Kaikki eivät edes etene parisuhteeseen saakka, koska tosielämän naapurintytöt häviävät kiinnostavuudessa pornofilmien fantasiakaunottarille. 

Kaunottarille, joilla ei ole alapäässään karvan karvaa.

Dokumentissa haastatellut nuoret miehet tokaisivat erittäin suorasti, että jos siellä on pusikkoa niin minä en sinne mene. Sööttiä. Eli naisessa on ikään kuin jo tehdasasetuksissa jotakin todella oksettavaa ja luotaantyöntävää: alapääkarvat. Sillä fiiliksellä nuoren naisen onkin tosi lystikästä lähteä rakentamaan omaa seksuaalista itsetuntoaan ja itsetuntoa ylipäänsä. 

Karvojen ajelua pidetään synonyymina itsestään ja hygieniastaan huolehtimiselle. Viis siitä vaikka kävisit pesulla kaksi kertaa päivässä: jos et sheivaa, olet laiska turjake ja naisen irvikuva. Tässä kohtaa unohtuu se, että karvojen tarkoitus itsessään on suojata herkkiä alueita. Itselläni esimerkiksi on herkkä iho, jota sheivaus usein ärsyttää entisestään. Karvattomuuden hintana on siis nivusiin ilmestyvät punaiset ja kipeät paukamat. Siitäpä tuleekin todella hottis olo.

Käytetyin perustelu posliinin puolesta on tietenkin suuseksi. Se kun on hauskinta silloin kun karvat eivät ole tiellä. En tietysti voi puhua kaikkien naisten puolesta, mutta itse olen siinä käsityksessä että luonto suuressa viisaudessaan on jättänyt jo valmiiksi karvat pois niiltä kaikkein herkimmiltä alueilta, joihin kyseistä toimintaa suoritettaessa kannattaakin tarmonsa ensisijaisesti kohdistaa. (Jotkut naiset toki saattavat tykätä enemmän häpykummun tahi nivustaipeen lipomisesta, mutta uskoisin heidän kuuluvan harvinaiseen vähemmistöön.) Jos karvoja on, niin nämä herkät alueet löytääkseen joutunee ehkä näkemään hieman vaivaa eli kansankielellä raottamaan piirakkaa, mutta uskoisin sen pienen liikkeen olevan vaivan väärti. (Jos tämä olisi videoblogi niin demoaisin nyt sen piirakan raottamisen aidolla Kesämäkeläisellä. Lappeenrantalaiset tietävät kyllä, mitä tarkoitan.)

Jotakin hyvin olennaista tästä ajasta tähänkin asiaan tiivistyy. Meidän esi-isämme raivasivat hartiavoimin metsät pelloiksi. Ja meille yksi kämmenenkokoinen puska on läpipääsemätön ongelma. 

Summa summarum: puska, posliini tai jotakin siltä väliltä. Kunhan se on aidosti jokaisen oma valinta, eikä jotain mihin kokee olevansa velvoitettu sukupuolensa tähden.

Kuvassa bloggaajan oma karvainen mirri jalkojen välissä.