Pimeää rakkautta

Kun viime syksynä sain lukujärjestyksen eteeni ja tajusin joutuvani odottamaan valokuvauksen jaksoa seuraavaan kevääseen saakka, olin siitä ihan pikkuisen kärttyinen. Huhtikuu olisi yhtä hyvin voinut sijaita kuussa, niin kaukaiselta se tuntui.

Mutta. Tiedän, että on ihan kauheaa mummopuhetta siunailla, kuinka aika menee ihan hirmuista kyytiä, mutta nyt niin on vain pakko sanoa. En voi uskoa, että nyt on jo se seuraava kevät. Ja nyt kun katson taaksepäin, kaikki on mennyt ihan niin kuin pitääkin. 

Valokuvaus jäi minulta syksyn ja talven ajaksi vähän unholaan, tai ainakin lapsipuolen asemaan, päivittäistä blippausta ja satunnaisia kuvauskeikkoja lukuunottamatta. Oli niin paljon kaikkea muuta, joilla täyttää tajuntaa. Ja hyvä että olikin.

Mutta nyt. 

Nyt on koululta lainattu filmijärkkäri ja filmiä niin paljon kuin vain kehtaa ladata. Ja pimiön avaimet. 

Ja vähän sellainen olo, kuin olisi taas vastarakastunut.

Filmikuvaus on ollut minulle tähän saakka melko tuntematon laji. Digiajan kasvattina olen tottunut siihen, että ruutuja on käytössä rajattomasti ja överit on parempi kuin vajarit. Nyt täytyykin totuttaa pää ihan kokonaan toisenlaiseen meininkiin: sen sijaan että vain räiskisi fiiiliksellä menemään, täytyykin pysähtyä ajattelemaan. Eikä se ole aina ihan helppoa. Filmi on nimittäin aika ovela kettu: se kostaa ylimielisen hutiloinnin ja maksaa potut pottuina kärsimättömälle.

Maailman paras keskittymisharjoitus. Vaviskaa meditaatio ja mindfulness! 

Ja se tunne, kun kehitysaltaassa kuva alkaa ilmestyä paperin pintaan. Ei siihen kyllästy. 

Ei ikinä.