(Epä)mukavuusalueella
Viime viikon tiistaina aloitin uuden harrastuksen, kitaransoiton.
Kuva alla on otettu kaksi päivää myöhemmin.
Näppäilin keskiviikkona kotona kitaraa ja mietin samalla, mitä juttuja kertoisin seuraavana päivänä stand up-klubilla, missä olin luvannut vetää oman viisiminuuttiseni kolmentoista muun aloittelevan koomikon seurassa. Raavin päätäni ja kelasin muistiinpanojani: mikä olisi hauskaa, mitkä olisivat suht varmoja juttuja? Missä onnistumisprosentti olisi niin lähellä sataa kuin vain mahdollista?
Ajatukset takkusivat ja fiilis oli nihkeä. Sitten tajusin, mikä mättää. Olin menossa johonkin, joka vaatii äärimmäistä rohkeutta ja heittäytymistä mutta yritinkin pysytellä sitkeästi omalla mukavuusalueellani. Yritin painaa kaasua samalla kun käsijarru oli päällä.
Tyhmä minä.
Katsoin sylissäni olevaa kitaraa ja kysyin itseltäni, olisiko se hauskaa jos lähtisin keikalle vaikka en oikeastaan osaa vielä yhtään mitään.
Itseni oli hetken hiljaa ja vastasi: voisihan se vaikka ollakin hauskaa.
Hyvä, vastasin itselleni.
Kokeillaan sitten sitä.
Ilta oli hämmästyttävän hieno. Upeita, persoonallisia koomikoita joista jokaisella aivan oma, toimiva tyylinsä. Ravintola Wolkoffin tunnelmallinen sisäpiha oli pullollaan yleisöä ja sadekin ymmärsi pysytellä alun säikytyspisaroiden jälkeen poissa. Oma vuoroni oli vasta väliajan jälkeen. Vaikka jännitys oli hirvittävä, kuten aina, yllätyin silti kuinka tyynenä kykenin olemaan muiden esityksiä seuratessani. Kun tuli oma vuoroni kävellä kitaran kanssa lavalle, minua nauratti aidosti. Ei helvetti, eihän tässä ole mitään järkeä.
Ja juuri siinä, siinä oli kaikki maailman järki.
Sain monet naurut ja tuntui kuin olisin keinunut pehmeällä poutapilvellä, yleisön kannattelemana. Siinä hetkessä, kitara sylissäni kertomassa juttuja ja näppäilemässä niitä kolmea sointua jotka osasin olin yhtä aikaa sekä rotkon reunalla että maailman turvallisimmassa paikassa.
Ennen kaikkea, hyvin vahvasti elossa.
Muistin taas sen, että hei, tällainenkin minä olen. Vaikka niin kovasti kaipaankin turvaa ja helppoutta, niin en minä pelkästään sieltä onneani löydä.
Onneni löydän sieltä, missä ei käytetä turvavöitä.
(Kuvasta kiitokset Jukalle.)