And if my daddy thinks I’m fine
Kävin eilen elokuvissa.
En tiedä, onko minulla mitään uutta sanottavaa.
Mitään sellaista, mitä ei olisi jo dokumentista kirjoitettu. Kuinka se piirtää kaunistelemattoman kuvan eräästä tavattoman lahjakkaasta muusikosta, joka lähti tästä maailmasta aivan liian varhain.
Ja kuinka se särkee sydämen.
Yritän kuitenkin.
En ole koskaan ennen ollut elokuvissa, jossa koko yleisö, joka ikinen olisi istunut paikoillaan koko lopputekstien ajan.
En koskaan.
Enkä ole koskaan ennen nähnyt elokuvaa, jonka jälkeen olisin ajatellut etten halua enää koskaan nauraa yhdellekään päihdeongelmaiselle. Oli hän sitten rantojen mies, tai supertähti.
Koska siinä ei ole, ei kertakaikkiaan ole yhtään mitään hauskaa.
Vaikka haluaisin ajatella, että aina on toivoa, en voi olla ajattelematta että
aina ei välttämättä ole.
Että on ja tulee aina olemaan ihmisiä, joita kukaan ei voi auttaa.
Eikä se tarkoita sitä, ettei kannata edes yrittää auttaa.
Pitää yrittää auttaa.
Mutta ei sekään aina riitä. Mikään ei aina riitä.
Oli kyseessä sitten leffa, kirja, taulu, laulu tai mikä hyvänsä, minä etsin aina jotakin sellaista minkä minä tunnistan. Jotakin, josta voin sanoa että
hei, minä tiedän miltä tuo tuntuu.
Sellaiset jutut koskettavat minua, sellaisista minä saan jotakin. Ne menevät ihon alle, parhaimmillaan jopa jäävät sinne. Asumaan.
Tuntuisi hölmöltä sanoa, että tiedän miltä Amystä tuntui.
Koska ei se ole yhtään totta. En minä voi sitä mitenkään tietää.
Siksi sanon vain, että tiedän miltä tuntuu
laulaa niin kuin millään muulla ei olisi mitään väliä
kirjoittaa lauluteksti parissa tunnissa yhdeltä istumalta
kirjoittaa itsestään koska ei osaa kertoa muiden tarinoita
kaivata loputtomasti rakkautta ja hyväksyntää
olla pimeässä
haluta paeta
haluta kadota