Eikä sun vieraasi asumaan jäänyt

Nukuin huonosti.

Sitten matkustin bussilla, ihan vähän metrolla, pikkuisen enemmän junalla ja oikein kunnolla lentokoneella.

Ja sitten vielä vähän bussilla. Ja nyt olen täällä.

Olen pyörinyt asunnossa kuin heikkopäinen, sirotellut tavaroitani ympäriinsä. Ripustanut mekot henkareihin, vienyt hammasharjan kylpyhuoneen peilikaappiin. Tehnyt itseni näkyväksi, merkinnyt reviirini.

Yrittänyt maadoittaa itseäni.

Mutta silti tuntuu irtonaiselta. Kehoni on kyllä täällä, mutta pääni vielä jossain ihan muualla.

Menin lähikauppaan, työnsin kärryjä marketin hyllyjen välissä, poimin kyytiin kahvimaitoa, juustosämpylöitä ja jugurttia, johon lusikka jää seisomaan. Valitsin pitkään ja hartaasti sopivaa suuvettä ja jäätelöpuikkoa ja kuvittelin sulautuvani joukkoon, kunnes kassatyttö kysyi minulta saksaksi jotakin, mihin en osannut vastata.

Paluumatkalla söin jäätelöä, kannoin painavaa reppua ja mietin, mihin minä kuulun ja kuulunko mihinkään.

Tyhjensin repun jääkaappiin, mutta paino selästä ei kadonnut mihinkään.

Tunnistin sen kyllä. Sen muodottoman, möhkäleisen surun joka tulee ja menee. Joskus vain viivähtää, joskus jää pidemmäksi aikaa. Eikä se haittaa mitään. Joskus pelkäsin sitä ja halusin ajaa sen tiehensä. Nykyään keitän sille kahvit ja kyselen kuulumiset.

(Aina en tosin jaksa kuunnella loppuun asti sen jaarituksia vaan menen kesken lauseen nukkumaan.)

Aamuun mennessä, luulen,  se on jo häipynyt.