Kolmekutonen

Täytin viikko sitten vuosia. Olen nyt virallisesti lähempänä neljääkymmentä kuin kolmeakymmentä.

Ja miltäkö se tuntuu?

Ihan helvetin hyvältä. 

Italiaa opiskeleva kaverini kertoi minulle taannoin, että italian kielessä ikää ei ilmoiteta kertomalla kuinka vanha ihminen on, vaan että

hänellä on niin ja niin monta vuotta. 

Siinä on minusta jotakin aivan tavattoman valloittavaa. 

Minulla on kolmekymmentäkuusi vuotta. Kokonaista kolmekymmentäkuusi kappaletta aivan kokonaisia vuosia.

Niin monta vuotta. Ja kaikki minun ikiomiani. 

Ihana ajatus.

Voisin tehdä niistä pinoja niin kuin kolikoista tehdään silloin kun niitä lasketaan, kuusi kappaletta kuuden vuoden pinoja. Niistä tulisi kauniit, tasaiset pinot, vaikka vuodet itsessään eivät kaikki niin kauniita ja tasaisia ole olleetkaan. 

Ja hyvä niin. Sillä mitä enemmän elän, sitä paremmin ymmärrän sen että kauniit ja tasaiset pinot eivät ole minua varten. 

Minun pinoni repsottavat ja huojuvat. Niissä on pikakahvitahroja, liiskaantuneita irtokarkkeja ja sipsinmuruja.

Minun pinoissani on paljon selittämätöntä surua ja pimeyttä. Minun pinoni haisevat melankolialta, kukkuraiselta biojäteastialta ja pierulta. 

Minun pinoissani on paljon naurua, valoa ja kuplivaa iloa. Minun pinojeni välistä löytyy aamuöinen hampurilaiskääre, kasvoilta pyyhityt kyyneleet ja täydellisen ymmärryksen hetki.

Minun pinoissani on paljon sanoja ja vielä enemmän hiljaisuutta.

Ja silloin kun minun pinoni eivät haise pierulta, ne tuoksuvat kieloilta ja paistetulta sipulilta.