Vaateostolakon opetukset
Viime syksynä otin haasteen vastaan. Viime viikolla se tuli täyteen: vuosi ilman uusia vaatteita.
Jos sata päivää ilman tippaakaan alkoholia teki minulle tiukkaa, samaa ei voinut sanoa tästä. Oli helppoa, oikeasti. Suorastaan yllättävän helppoa. Sukkahousuja, alushousuja ja parit rintaliivit ostin, sekä kirpparilta yhdeksän euron tennarit puhkikäveltyjen tilalle. (Tosin jos tarkkoja ollaan, äitini maksoi ne enkä minä. Eläköön aikuisen, itsellisen naisen elämä!)
Kertaakaan ei tullut eteen sellaista tilannetta, etteikö minulla muka olisi ollut mitään päällepantavaa. Pikemminkin tuntui siltä, että vaatteita on aivan liikaa. Jyvät erottuivat akanoista, lempivaatteet niistä lukuisista ihan kivoista. Huomasin pyörittäväni koko ajan samoja vaatekertoja, eikä se tuntunut tylsältä vaan pikemminkin ihanalta ja turvalliselta.
Tuntui omalta itseltä. Minulta.
On ollut hyvin valaisevaa ymmärtää, että vaikka vaatteet ja pukeutuminen ovat minulle tärkeitä asioita, ei persoonallisuuteni ole kiinni siitä mitä puen päälleni. Minä en ole yhtä kuin vaatteeni, vaan jotain paljon enemmän.
En ole yhtään vähemmän minä, vaikka kulkisin jätesäkissä.
Muutama vuosi sitten tämä olisi saattanut olla huomattavasti vaikeampi pala. Ei siitä niin kauaa ole kun lääkitsin epämääräistä pahaa oloani muun muassa shoppailemalla kasapäin vitosen mekkoja ja toppeja, kuvitellen niiden tilkitsevän sen tyhjän tilan, jonka olemassaolon halusin unohtaa.
Ei se asia kaunistelemalla miksikään muutu: lohdutin ja palkitsin itseäni yhdentekevillä räteillä.
Enää ei tarvitse. En jaa elämääni yhdentekevien ihmisten kanssa, miksi tarvitsisin yhdentekeviä vaatteita?
Tänä aamuna kaivoin paketista pari viikkoa sitten naapurin rouvan järjestämiltä vaatekutsuilta tilaamani trikootakin. Sen, jota hieman epäillen sovitin ja johon rakastuin välittömästi.
Sen, joka näytti siltä, kuin olisi levännyt harteillani aina.
Huono kuva, mutta täydellinen vaate. Muunlaisia en enää tästä lähtien vaatekaappiini kelpuutakaan.
Ja hyvin suurella todennäköisyydellä tämä on ainoa ostamani upouusi vaate pitkään aikaan. En tunne minkäänlaista kaipuuta ostoskeskusten ketjuliikkeisiin tai nettikauppojen loputtomaan viidakkoon. Sen sijaan olen ikävöinyt kirpputorien vaaterekkejä ja aarteiden löytämisen riemua.
Niin. Niitä todellisia aarteita. Ei niitä ihan kivoja, hmmm joo ehkä enkä niitä ostetaan nyt jos vaikka tulee joskus käytettyä.
Ei mitään ehkä. Jos se ei ole todellista rakkautta ensisilmäyksellä, ei sillä ole minun kaappiini enää mitään asiaa.
Uusien vaatteiden ostamisessa ahdistavat myös lukemattomat kysymykset niiden alkuperästä. Missä ja kuka tämän on ommellut, onko hän saanut elämiseen riittävää palkkaa? Onko hän saanut työskennellä turvallisissa olosuhteissa? Entäpä materiaali? Onko riistetty luontoa, myrkytetty vesistöjä? Mitämitämitä?
Tieto lisää tuskaa. Minusta ei ole enää vitosen henkkamaukkamekkojen shoppailijaksi.
Uuden takkini liepeessä vilahtaa Ökö-Tex-merkki ja toivon hartaasti, että halpismerkkejä reilusti kalliimpi hinta tarkoittaa myös sitä että turkkilaiset ompelijat ovat saaneet oikeudenmukaisen korvauksen työstään. Mutta mistäpä minä voin sen ihan oikeasti tietää?
Sen sentään tiedän, kuinka itse tästä eteenpäin toimin: ostan vähemmän, parempaa ja rakkaampaa.
(Täältä löydät muut haastetta käsittelevät kirjoitukseni.)