Onnentyttö

Kesällä 2014 minut hylättiin Saimaan AMK:n kuvataiteen koulutusohjelman pääsykokeissa.

Syksyllä 2015 minut pyydettiin mukaan ensi kevään hakuoppaaseen:

kuvataiteen koulutusohjelman opiskelijamannekiiniksi.

(Kuva vohkittu Saimian Instagram-tililtä.) 

Olen miettinyt paljon kulunutta vuotta. Sitä, kuinka saamistani pakeista huolimatta olin jostain merkillisestä syystä aivan varma että tänne minä kuulun. Sitä, kuinka ihmeellisesti kaikki lopulta järjestyi. Sitä, kuinka katselin opintorekisteriotteessa lukemaa kuusikymmentä opintopistettä ja kuinka polkuopiskelijasta tulikin tutkinto-opiskelija. 

Sitä, kuinka päivä päivältä minusta tuntui siltä, että olin koko ajan yhä enemmän minä. 

Ja edelleen, päivittäin minä mietin sitä, että olen onnentyttö.

Siitäkin huolimatta, että parhaillaan pakerran kilometrien päässä omasta mukavuusalueestani, anatomisen piirustuksen kurssilla. Puhisen piirustustelineeni takana ja sihisen kirosanoja, piirrän ja kumitan, piirrän ja kumitan. Kuuntelen samanlaista puhinaa ja sihinää ympärilläni, näen paperiin liimaantuneita tiukkoja katseita ja viivasuoria suita ja tunnen suurta hellyyttä heistä jokaista kohtaan.

Nämä huokailijat täällä, nämä ovat minun ihmisiäni.

Nämä jäätävän fiksut, hauskat ja hullut tyypit. Nämä muruset, joiden kanssa saan päiväni viettää: kikattaa höpöhöpöjutuille ja seuraavassa hengenvedossa puhua kuolemasta tai jostain muusta yhtä kepeästä. 

Saan olla yksi heistä ja leikkiä yhdessä tätä samaa suloisen vittumaista leikkiä, jota myös taiteeksi kutsutaan.

Se on onnea.

Ja minä olen onnellinen.