Voit luottaa minuun

Eräänä päivänä kävi niin, että luotettavuuteni kyseenalaistettiin.

Tilanne tuli vastaan hyvin yllättäen. Kesken leppoisan jutustelun keskustelukumppanin ääni muuttuikin kireäksi.

Mihinkäs sinä meinaat näitä kuvia käyttää? Et kai vaan väärin?

Häkellyin. Nieleskelin kuin pahanteosta yllätetty lapsi, vaikka pussissani pöllysivät puhtaat jauhot. 

Mistäs minä voin muka tietää, voiko sinuun luottaa?

Henkäisin. Katsoin suoraan silmiin. 

Niin. Et sinä sitä voikaan mistään tietää. Sinun täytyy vain luottaa minuun ja uskoa, että minä haluan olla sen luottamuksen arvoinen. 

Kohtaus jäi kaivelemaan minua. Ymmärsin myös heti, miksi. 

Koska olen tottunut siihen, että minuun luotetaan. Se on koodattu minun oletusasetuksiini. Tukioppilas, rahastonhoitaja, avaimenhaltija. Olen saanut luottamusta osakseni reilulla kauhalla, joskus niin reilulla että puolet on loiskunut lautasen reunan yli. 

Ja juuri siksi tämä oli tärkeä kokemus. Jos jo tämä yksittäinen kerta sai minut pitkäksi aikaa pois tolaltani, niin miltä tuntuisi elää niin että muut ihmiset epäilisivät minua koko ajan? Kyseenalaistaisivat jatkuvasti motiivini ja luotettavuuteni?

Jaksaisinko silti purra hammasta ja pyristellä eteenpäin?

Vai heittäisinkö kuitenkin hanskat tiskiin? Ja alkaisin toteuttaa sitä, mitä minulta odotetaan?