Paluulento ihmisyyteen
Karkauspäivä.
Helsingin vankilan, kavereiden kesken Sörkan vankilan jumppasali.
Mustalla kankaalla verhotut seinät, valonheittimet. Näyttämöllä muusikko näppäilee selloaan.
Kello lyö tasatunnin. Seitsemän miestä kävelee esiin kulisseista.
Esitys alkaa.
***
Sörkan miesvangit ovat kirjoittaneet Paluulento-näytelmän yhteistyössä ohjaaja Hannele Martikaisen kanssa. Näytelmä kertoo rohkeudesta ja siitä, miten vaikeaa on olla määrittelemättä itseään muiden kautta.
Hannele Martikaisen mukaan esityksen valmistaminen on vaatinut seitsemältä esiintyjältä sitkeyttä tekstin työstämisessä ja kykyä oppia luottamaan itseensä ja ryhmän muihin jäseniin.
– Vankilassa ollaan muiden määrittelevän katseen alla. Näytelmässä etsitään tietä pois tästä ja paluuta oman minän äärelle. Tämä vaatii luottamusta sekä uskallusta kaikilta ihmisiltä, ei vain vangeilta, ohjaaja sanoo.
(Taittuu ry:n tiedote 10.2.2016)
Noin tunnin ajan miehet ottavat lavaa haltuun, kertovat tarinaa. Katsovat suoraan kohti, puhuttelevat. Minä katson takaisin ja minulle käy se sama, mikä on käynyt monta kertaa vankiloiden taideryhmissä, niinä hetkinä kun kaikki ovat uppoutuneet omaan työhönsä, istuvat hiljaisina paikoillaan, keskittyneinä.
Silloin minä en näe enää aikuisia miehiä. Minä näen pieniä poikia, suut mutrussa piirtämässä, maalaamassa, kaivertamassa.
Ja niitä pieniä poikia minä näen nytkin. Jostain syystä ajattelen koulun kevätjuhlaa. Sitä olivatko äiti ja isä paikalla, näkivätkö miten hienosti minä osasin repliikit, näkivätkö miten minä olin hyvä?
Näkivätkö?
***
Esityksen jälkeen jäämme istumaan katsomoon. Sana on vapaa, saa kysyä tekijöiltä ja saa kommentoida. Yleisö on vaikuttunut näkemästään.
Upeaa, mahtavaa. Olette uskomattoman taitavia, aivan mieletöntä.
Minäkin nyökkäilen mukana, sillä se on totta.
Mutta jokin tässä häiritsee. Sitten tajuan. Kehujen välistä paljastuu se, mitä kukaan ei sano ääneen. Mutta siellä se on.
Ajatella. Te olette niin hyviä, vaikka olette vankeja.
Niin. Hehän ovat paljon muutakin kuin vankeja. Emme me tiedä heistä mitään, muuta kuin että he ovat tehneet jotakin sellaista, mikä on johtanut vapauden menettämiseen. Emme me tiedä, mitä kaikkea he ovat elämässään tehneet ja olleet, mitä kaikkea he tekevät ja ovat.
Emme me tiedä heistä yhtään mitään. Ja silti oletamme.
Oletamme koko ajan ja niin hemmetisti kaikkea.
***
Yleisöstä joku kysyy tekijöiltä, mitä he haluavat tällä esityksellä sanoa vankilan ulkopuolisille ihmisille.
Yksi esiintyjistä vastaa epäröimättä:
– No että mekin ollaan ihmisiä.