The True Cost – kuka mekkosi maksaa?

This is a story about clothing. It’s about the clothes we wear, the people who make them, and the impact the industry is having on our world. The price of clothing has been decreasing for decades, while the human and environmental costs have grown dramatically. The True Cost is a groundbreaking documentary film that pulls back the curtain on the untold story and asks us to consider, who really pays the price for our clothing?

The True Cost – dokumentti näki päivänvalon jo viime vuonna, mutta itse katsoin sen Netflixistä vasta hiljattain. Aihepiiri on kyllä pyörinyt mielen päällä jo pitemmän aikaa, luisteltuani läpi vuosi ilman uusia vaatteita-haasteen, josta täällä blogissakin kirjoitin.

Suosittelen tätä dokumenttia aivan kaikille, riippumatta siitä, pyörähtääkö vaatekaupan rekkien välissä kerran vuodessa vai kerran viikossa. Sillä kuten vieraileva päätoimittaja Outi Pyy kirjoittaa uusimman Image-lehden pääkirjoituksessa, huolimatta siitä, pidämmekö itseämme sellaisina vai emme, olemme kaikki muodin kuluttajia. 

Hyvän mielen dokumentti tämä ei todellakaan ole. Vaikeaa sen olisi sellainen ollakaan, kun tarkastelun kohteena on pikamuoti, fast fashion, joka tuottaa hyötyä ainoastaan suuryrityksille luonnon ja ihmisoikeuksien kustannuksella, jättäen jälkeensä suunnatonta tuhoa. Yritysten loputtomasta ahneudesta eivät kärsi ainoastaan alipalkatut ompelijat hikipajojen kestämättömissä ja hengenvaarallisissakin työoloissa, vaan seuraukset ulottuvat myös kauas halkeilevien tehtaanseinien ulkopuolelle. Geenimuunnellun puuvillan viljelijät joutuvat velkavankeuteen ja menettävät terveytensä, pelloilta valuvat kemikaalit pilaavat ympäristön, aiheuttavat vakavia sairauksia ja sikiövaurioita. Länsimaalaisten hyväntekeväisyyskeräyksiin tumppaamat ylijäämärätit laivataan kehitysmaihin, joissa ne amputoivat paikallisen tekstiiliteollisuuden. 

Ihan vaan muutamia mainitakseni.

Voisi äkkiseltään kuvitella, että voittoa käärivien yritysten lisäksi tässä kuviossa voittaja olisi myös kuluttaja, joka voi kerrankin tuntea itsensä varakkaaksi voidessaan kävellä kauppaan ja ostaa halvalla kaikkea uutta ja ihanaa niin usein kuin huvittaa. Hitot siitä, että melkein kaikki muut elinkustannukset kallistuvat koko ajan, saanhan ostaa vitosella paidan! Näinhän asia ei kuitenkaan ole. Kertakäyttökulttuuri ja kulutushysteria tekevät pidemmän päälle myös länsimaisista ihmisistä onnettomia, kun oma hyvinvointi rakennetaan materian päälle. Kun koko ajan on saatava jotakin uutta, ollaan pian siinä pisteessä ettei mikään koskaan riitä. Ja siitä on aika pitkä matka mielenrauhaan ja tasapainoon.

Kuulostaako tutulta? 

Kulutustottumuksiemme muuttaminen ekologisemmaksi ja eettisemmäksi ei ole luonnonresurssien huvetessa ja ihmiskunnan kasvaessa enää nice to have. Se on must have.

En voisi olla enää enempää Outi Pyyn kanssa samaa mieltä. Nykytilanne on kaikilta osin niin kestämätön, että muutos, radikaali sellainen, on välttämätön. Dokumentti tarjoaa yhdeksi ratkaisuksi eettistä ja ekologista muotia (nimenomaan oikeasti ekologista ja reilusti tuotettua, ei vain viherpestyä). Olennaisinta olisi kuitenkin korvien välissä tapahtuva muutos, ja tämä koskee niin yritysten omistajia kuin tavallista kuluttaajaakin.

Tarvitsenko todella tätä vitosen paitaa? Ja jos, niin mihin tarpeeseen minä sen tarvitsen?

Sillä kuluttajilla on valtaa. Jos tarpeeksi moni ihminen nousee vastarintaan, lyö nyrkin pöytään ja sanoo ettei halua olla enää osallisena tällaisessa, että tähän en enää suostu, sillä on oltava jokin merkitys. 

Onhan? 

Ja vielä tämänkin lainaan Outilta:

Jos kaikki tämä pitäisi tiivistää jonkinlaiseksi henkilökohtaisen tyylin motoksi, se voisi olla muotoa: tietämättömyys ja välinpitämättömyys eivät kuulu enää tyyliini. Muoti ja vaatteet ovat itseilmaisua ja identiteettileikki, johon on mahdollista lähteä ekologisestikin ilman, että tinkii tippaakaan tyylistään. Tee jotain tänään ja toista huomenna.

Minä olen mukana. Entä sinä?