Langanpätkiä

Viime aikoina olen saanut hyvin vähän mitään tolkullista aikaan, mutta ajatellut sitäkin enemmän. 

Aika paljon itseäni, aika paljon muita. Aika paljon sitä, miten usein on helpompi ajatella muiden asioita silloin kun pitäisi ajatella omiaan. 

Miten kirkkaasti sitä mukamas näkee muiden elämässä sen, että tuo nyt ainakin tulee menemään ihan päin helvettiä. Omassaan harvemmin. Tai jos jotain aavisteleekin, ei usko. Koska on helpompaa olla uskomatta.

Unelmiakin olen ajatellut. Sitä, mistä erottaa oman, aidon unelmansa ja jonkun toisen keksimän. Se voi olla vaikeaa. Ympärillä on ja tulee aina olemaan ihmisiä, jotka tietävät, kuinka täällä tulee tulee elää ja mitä tavoitella ja haluavat kertoa sen muillekin.

Eivät he välttämättä tarkoita pahaa. Eivätkä he välttämättä ole väärässä.

Mutta eivät he välttämättä ole oikeassakaan. Silti jostain syystä toisen totuutta on usein helpompaa uskoa kuin omaansa. 

Olen myös ajatellut erilaisia riippuvuuksia. Pakenemista, todellisuuspakoa. Kuka pakenee mihinkin: viinipulloon, suklaalevyyn, tupakka-askiin, älypuhelimeen, smoothieblenderiin ja jalkaprässiin, totaaliseen kontrolliin ja armottomuuteen.

Pakenee itseään, sitä millainen on. Koska on vääränlainen ja häpeää itseään. Pakopaikka tarjoaa hetken helpotuksen, välirauhan.

Kunnes häpeä palaa jälleen, entistä vahvempana. Eikä se jätä rauhaan, ennen kuin sen suostuu kohtaamaan.

 

Sellaisia ja paljon muutakin olen ajatellut. Ja ajatusteni välissä tampannut matot ja keittänyt nakkisoppaa.