Omakuvassa
Aloitin viime viikolla voimauttavan valokuvan ammatilliset perusteet Otavan Opistossa.
On jotenkin laimeaa sanoa, että olin koulutukseen pääsemisestä innoissani. Olin PAKAHTUA.
Voimauttavan valokuvan metodin kehittäjä Miina Savolainen oli livenä juuri niin ihana, lämmin ja hauska kuin olin kuvitellutkin. Kurssin aloitus kesti vain päivän mutta tuntui viikolta, siis hyvällä tavalla. Tuntui, että olisin ollut pitkällä lomamatkalla jossakin aivan muualla.
Yleensä se on aika hyvä merkki.
Koulutus kestää vuoden. Lähiopetusta on kuusi kertaa, itsenäistä työskentelyä sitten sitäkin enemmän. Ensimmäisenä kotitehtävänä on penkoa läpi kaikki saatavilla olevat, omaan elämään liittyvät kuvat ja koota niiden pohjalta oma elämäntarina. Etsiä kuvista ne, jotka tuntuvat tosilta ja merkityksellisiltä tarinassa, jonka päähenkilö olen minä itse.
Eipä olekaan ihan helppoa.
Toiset kuvat melkein hyppäävät syliin. Kyllä, tästä tunnistan itseni. Juuri tuollainen minä olen, tämä on totta. Sitten on niitä, joita katsoo oudoksuen ja kummastellen. Olenko tuo minä? Olenko joskus ollut tuo ihminen?
(Ja jos jostain syystä kuvittelee jotenkin radikaalisti muuttuneensa sitten teinivuosien, on ihan hyvä laittaa rinnakkain kuva riparikesältä 1994 ja potretti tasan kaksikymmentä vuotta myöhemmin.)
Samalla tulee kuvien kautta verranneeksi omia teiniaikojaan nykynuorison todellisuuteen. Molemmissa on puolensa. Ajatus siitä, että kuvien jakaminen olisi ollut aikanaan niin helppoa kuin se on nyt melkein salpaa hengityksen, kauhusta. Toisaalta kadehdin nykynuorisolta sitä että omakuva, oli näkyvissä sitten naama, kankut tai molemmat, on heille ilmeisen luonnollinen asia. Minun sukupolvellani siihen vielä liittyi häpeää, sitä että on jotenkin väärin ja itserakasta ylenmäärin tuijotella omia kuviaan ja vielä tykätä niistä. (Tosin tässä kohtaa muistelen lämmöllä isoisäni äitiä Ainoa, joka kuulema kävi valokuvaajalla kuvauttamassa itsensä joka kerta, kun hän osti uuden leningin. Jokin tällaisessa suhtautumisessa omakuvaan ilahduttaa minua suuresti.)
Ja sitten taas toisaalta: ajatus siitä, että pitäisi kasvaa aikuiseksi maailmassa, jossa kaikki on kiinni siitä, montako tykkäystä selfiesi saa, on aika helvetin masentava. Miksi aina pitää mennä äärilaidasta toiseen? Löytyisikö näille kahdelle todellisuudelle jokin välimuoto?
Sitä odotellessa jatkan kuvien selaamista ja aikamatkailua. Grungehippityttö-79 kuittaa.
PSST… Jos olet kiinnostunut voimauttavasta valokuvasta, suosittelen ehdottomasti katsomaan Yle Areenasta Valokuvan voimaa-dokumenttisarjan. Täyttä timanttia.