Odota

Digikuvauksessa minua on aina viehättänyt sen vaivattomuus. Otat kuvan, näet heti onko se onnistunut vai ei. Säädät asetuksia, kokeilet uudestaan, testailet ja saat välittömän palautteen. 

Räpsit kuvia silkasta räpsimisen ilosta. Otetaan nyt monta, varmuuden vuoksi. Viimeistään tietokoneella saalista peratessa kylmä hiki nousee otsalle: miksi hitossa näitä on näin paljon.

Jokin siinä kaikessa on alkanut uuvuttaa minua. 

Noin kuukausi sitten rakastuin. Nimittäin filmikameraan. Voimauttavan valokuvan parikuvaustyöpajassa työskentelyvälineenä oli vain ja ainoastaan filmijärkkäri ja kuusi yhteistä rullaa värifilmiä. Olin toki kuvannut filmille aiemminkin, mutta tilanteen jännittävyys nosti kierrokset aivan uusille tasoille. 

Yhtäkkiä oli maailman hienointa, ettei kuvaa nähnytkään heti. Piti vain uskoa ja luottaa, että siellä se on, kameran uumeniin tallentuneena. Joko onnistuneena tai epäonnistuneena. 

Piti jaksaa odottaa. Odottaa filmien kehitystä ja kuvien saapumista. Ja kun korillinen suuria, valkoisia kirjekuoria sitten vihdoin kannettiin luokkahuoneen ovesta sisään, tunnelma oli kuin jouluaattona. 

Silloin vasta tajusin, mitä olin ikävöinyt. Sitä odottamisen tunnetta. Että kaikkeen ei pääsekään käsiksi heti, vaan pitää vähän malttaa.

Ajattelen, että se tekee tässä maailmassa ja tässä hetkessä ihmiselle enemmän kuin hyvää. Kun kaikki pitää saada heti, kun kaiken saa heti. Maitopurkin vaikka keskellä yötä, viestin kännykkään silmänräpäyksessä. Valmisruoan kotiovelle, pikavipin tekstarilla. 

Kun ei tarvitse enää katsoa kelloa ja suunnitella kauppareissua, kirjoittaa kirjettä viestiäkseen, hauduttaa pataa tai lihottaa säästöpossua. 

Mutta silti minä uskon, että syvällä meissä on odottamisen tarve, vaivannäkemisen tarve.

Että nopea nautinto ei lopulta olekaan se, joka tuottaa meille eniten iloa.

(Ja onneksi on myös välimallin ratkaisuja niihin hetkiin, kun ei jaksa odottaa ihan niin pitkään. Nimittäin polaroid.)