Landepaukut ja peltopöllöt
Pari viikkoa sitten Hesarissa julkaistu, maaseudun miesten parisuhteettomuutta käsitellyt juttu Yksin jääneet kirvoitti kipakkaa keskustelua somessa, esimerkiksi täällä. Jutun sävyä moitittiin erityisesti kaupunkilaisnaisia syyllistäväksi: koettiin, että tämäkin asia on jälleen kerran naisten vika.
Luin jutun pariinkiin otteeseen ja tunsin oloni pahasti pintavialliseksi feministiksi, kun en millään löytänyt siitä sukupuoltani kohti osoittavaa syyttävää sormea. (Ehkä siksi, että maaseudun miehen puolisona olen jo osuuteni hoitanut, ehehehehee.) Sen sijaan aihetta kommentoineista blogeista ja niiden kommenttikentistä löysin kyllä ravintoa omalle sisäiselle mielensäpahoittajalleni.
Edelleen, vuonna 2016, on ihan ok yleistää kaikki maalla asuvat sivistymättömiksi takajunttilan mölliköiksi, jotka menevät mielummin halkopinon taakse piiloon kuin puhuvat tunteistaan (tai ylipäänsä mistään muustakaan). Tai jos jotain puhuvatkin, niin sitten vaan jauhavat jostain TRAKTOREISTA. Ja niillä samoilla traktoreilla sitä sitten körötellään apsille kahville ja siinähän sitä sosiaalista elämää sitten onkin riittämiin. Naapuria kyräillään ja kaikki vieras ja moternit hömpötykset ahistaa. Perkele ollu ennenkään mitään intternettiä ja hyvin pärjättiin! Maailman asioista ei todellakaan olla kiinnostuneita: Kymppiuutiset ehkä katsotaan jos ei olla jo nukahdettu (tai sammuttu) ennen sitä.
Näinhän se siellä maalla on. Vai onko sittenkään?
En todellakaan ole parin vuoden asumiskokemuksella mikään suomalaisen maaseudun asiantuntija. Tiedän, millaista minun on asua täällä maaseudulla missä asun enkä tunne, että osakseni olisi osunut kuolemaakin kauheampi kohtalo. Minä voin täällä enimmäkseen hyvin ja olen tavannut sekä sydämeltään sivistyneitä että avarakatseisia ihmisiä kuin myös vähemmän avarakatseisia, ihan kuten kaupungissa asuessani. (Mutta siinä missä kaupungissa kerrostalossa naapurit hädin tuskin tervehtivät, täällä tuodaan tuoretta kalaa kotiovelle.) Myös puhumattomuus, mököttäminen ja parisuhteiden pilaaminen osataan kokemukseni mukaan ihan yhtä hyvin kaupungissa kuin maallakin.
Jossain voi hyvinkin olla sellaista kuin pari kappaletta aiemmin kuvailin, jossain taas toisenlaista. Ei maaseutu eivätkä kaupungit ole mitään tasalaatuisia paikkoja, joissa kaikki ihmiset ovat samanlaisia ja käyttäytyvät samalla tavalla. Kuten ei myöskään ole mitään yhtenäistä suomalaista kansaa, joka elää ja hengittää ja pieree samassa rytmissä. Tämä olisi tärkeää ymmärtää.
Kuten sekin, että kirjasivistys ja sydämen sivistys ovat kaksi täysin eri asiaa. Ne voivat viihtyä myös samassa ihmisessä, mutta ensiksi mainittu ei ole mikään tae jälkimmäiselle. Pellon reunassa kasvaneella, ammattikoulun käyneellä duunarilla voi olla sydämen tasolla suurempi ymmärrys elämästä kuin betoniviidakossa kasvaneella tuplamaisterilla.
Maahanmuuttokeskustelussa on toistettu ja toistettu sitä, kuinka tärkeää on suhtautua jokaiseen ihmiseen yksilönä, eikä ainoastaan viiteryhmänsä edustajana. Samanlaisen ajattelutavan soisi koskevan myös kantasuomalaisten suhtautumista kantasuomalaisiin tovereihinsa.