Paatuneen lihansyöjän tunnustuksia
”Sie näytät ihan joltain pedolta.”
Näin totesi mieheni minulle kesken erään ilta-aterian. Ja pedolta minä varmasti näytinkin, repiessäni hampaillani lihaa irti grillatuista porsaan kylkiluista, marinadit pitkin poskia.
Ruoka maistui ihanalta, niin kuin suurin osa syömästäni ruoasta maistuu. Kuulun nykyään yhä harvinaisemmaksi käyvään ihmislajiin: kaikkiruokaisiin. Minulla ei ole allergioita, sairauksia, inhokkeja tai vakaumusta, joka pakottaisi syynäämään tuoteselosteita ja ruokalistoja tai koluamaan erikoiskauppoja ja jättimarketteja sopivan ravinnon perässä.
Ruoka on elämässäni niitä harvoja asioita, joihin ei liity juuri lainkaan ongelmia. Sellaisena myös haluaisin sen säilyvän.
Minullakin on kasvissyöjämenneisyyteni. Lukiossa heräsin maailman epäoikeudenmukaisuuteen ja jätin lihat ja kanat lautasen ulkopuolelle muutamaksi vuodeksi. En tarkkaan edes muista, milloin palasin taas lihapatojen ääreen, mutta muistan kyllä miten hyvältä maistui vuosien tauon jälkeen syödä meetwurstia suoraan paketista.
Ja myös vähän syylliseltä.
Sillä vaikka ruokavalioni ei aiheuta minulle henkilökohtaisella tasolla ongelmia, se on kuitenkin suuremmassa mittakaavassa kestämätöntä toimintaa. Ilmasto lämpenee ja lihantuotannon arvioidaan tuottavan yhtä paljon kasvihuonepäästöjä kuin kaikkien maailman liikennevälineiden yhteensä. Liharuoka-annoksen hiilijalanjälki on yli kaksinkertainen verrattuna kasvisruoka-annokseen.
Se pistää miettimään. Aina siihen asti kunnes minun tekee mieli rapeaksi paistettua pekonia.
Eli ongelma on tämä: rakastan lihan makua niin paljon että se peittää alleen kaikki eettiset pohdinnat. Vaikka syön paljon kasviksia ja pidän niistä, ovat lempiruokani kuitenkin liharuokia.
Olen juuri se kammottava, itsekäs nykyihminen, joka asettaa oman nautintonsa etusijalle.
Puhumattakaan siitä, että arvotan myös härskisti eläimiä: toista pidän lemmikkinä, paijaan ja rapsutan, toisen syön.
Kaikesta tästä huolimatta olen kyllä vakavasti harkinnut esim. vegaanihaasteeseen osallistumista. Ehkä siksi, että haaveissani olen sellainen ihminen, jonka ei elääkseen tarvitsisi hyväksikäyttää toisia eläviä olentoja. En kuitenkaan näe veganismia tai edes vegetarismia itselleni realistisena elämäntapana. Vaikka poistaisin ruokavaliostani kaikki teolliset lihavalmisteet, haluan edelleen sanoa kyllä naapurin tarjoamille järvikaloille, syödä perunan päällä oikeaa voita ja hauduttaa pataa lähimetsästä ammutusta hirvestä.
Ja sitten on vielä tämä:
Tunnen suurta onnea aina kun saan vastata ruokarajoitteista kysyvälle reippaalla ja kuuluvalla äänellä:
EI OO MITÄÄN, MIE SYÖN KAIKKEE.
Siinä hetkessä olen helppo ihminen.
Siinä hetkessä olen ihminen, joka sopeutuu ympäröiviin olosuhteisiin täydellisesti, olematta mitään liikaa tai liian vähän.
Se tunne on minulle niin harvinaista herkkua, etten ole valmis siitä ihan vielä luopumaan.