Taide on paskaa
Sanotaan, että serkkuni koira osaisi maalata tuollaisen. Se voi olla totta, serkun koira voisi tehdä paremmankin. Taiteessa kuitenkin idea on aika tärkeä. Kaikki sanovat, että mäkin pystyisin tekemään tuollaisen, mutta moni ei sano, että pystyisi saamaan tuollaisen idean.
Taiteilija Anssi Kasitonnin haastattelu Ylen Kulttuurivieraana oli riemastuttavaa luettavaa. Ainahan samanmielisten kanssa on tietysti kivaa nyökytellä, mutta Kasitonnin persoonassa ja ajatuksissa on jotakin erityisen valloittavaa ja aseistariisuvaa.
Ehkä eniten fanitan hänen ajatuksiaan turhan mystiikan riisumisesta nykytaiteesta. Taide pilataan sillä, jos kuvitellaan että sitä täytyy jotenkin ymmärtää. Ei tarvitse. Riittää, että katsoo teoksia avoimin mielin. Sitten voi todeta että olipa kivaa tai olipa karseeta tai olipa molempia ja siinä se. Tietenkin voi opiskella taiteen teorioita ja historiaa ja sivistää itseään niin paljon kuin sielu sietää, mutta ei se saa olla mikään edellytys taiteen kokemiselle ja siitä nauttimiselle. Saati edellytys sille, että saa sanoa asiasta mielipiteensä.
Taide kuuluu kaikille. Ja se mitä taiteeksi sanotaan, on taidetta.
Olen itsekin törmännyt sellaiseen taidekäsitykseen, että taidetta on vain kaikki sellainen mitä katsoja itse ei olisi osannut tehdä. Tärkeintä on siis se, että teos on tekniikaltaan sellainen ettei se onnistuisi tavalliselta tallaajalta. Tavallaan ymmärrän tällaisen näkökulman, mutta pidän sitä aika kapeakatseisena. Minusta se on laiskan ihmisen valinta, koska silloin voi jo heittämällä ohittaa monta teosta ilman että joutuu pysähtymään niiden äärelle ja miettimään että hetkinen, voisiko tässä kuitenkin olla jotakin?
Sillä pysähtyminen todellakin kannattaa. Niin taiteen äärelle kuin muuallekin.
Ja minuakin ottaa päähän taidepiirien ja kansan syvien rivien välinen nokittelu. Turhauttaa se kansan ikuinen mölinä, kuinka kulttuurilta pitäisi ottaa kaikki rahat pois ja laittaa nekin rahat vanhusten vaippoihin. (Siitä seuraisikin varmaan todella veikeä yhteiskunta.) Taiteilijoiden ei pitäisi myöskään joutua jatkuvasti puolustelemaan oikeutta omaan ammattiinsa.
Taidepiireissä taas pännii se turhanpäiväinen paskantärkeily, jolla yritetään enimmäkseen vain peitellä omaa pelkoa ja häpeää. Uhriutumistakin siellä näkee paljon, varsinkin kuvataiteessa. Mennään makaamaan keskelle tietä ja itketään, ettei kukaan arvosta taiteilijaa vaikka ei itsekään arvosta itseään vaan myy hanuriaan ilmaiseksi sille joka vaan keksii pyytää. Kaljatuopin ääressä on sitten hyvä itkeä surkeaa kohtaloaan muiden uhrien kanssa ja kyräillä sitä kollegaa, joka onnistui saamaan apurahan.
Oho. Olipas se ikävästi sanottu.
(Tähän kuva savuavasta sillasta. Tai paljaasta takapuolesta.)
Ja mitä tulee otsikkoon ja paidan tekstiin, niin taidehan on paskaa.
Että miksikö? No mitä laitetaan pelloille kun halutaan kasvien kasvavan paremmin?
Paskaahan sinne laitetaan. Ja jos me ihmiset olemme vähän niin kuin kasveja, niin paskaahan me elääksemme tarvitsemme eli taidetta, joka auttaa meitä kasvamaan ihmisinä ja ymmärtämään vähän paremmin itseämme ja sitä kautta myös ympäröivää maailmaa.
Ja kuten Anssikin sanoi:
Mulla on romanttinen käsitys siitä, mitä taide voi tehdä; se saa miettimään asioita uudelta kantilta, ja auttaa pääsemään kosketuksiin sellaisten tunteiden kanssa, joita ei ole tullut ennen tunteneeksi. Niin minulle on käynyt, miksei niin kävisi muillekin?
Niin. Miksipä ei?