Taiteilija, nouse ylös lattialta

Aloitin tällä viikolla kolmannen opiskeluvuoteni Saimaan AMK:n kuvataiteen koulutusohjelmassa. Jos olisin näiden menneen kahden vuoden aikana tiputtanut säästöpossuuni kolikon joka kerta kun opintojen yhteydessä joku sanoo että

taiteilijan ammatti on kyllä tosi tosi rankkaa / tätä ei arvosteta riittävästi, yhyy-yhyy / eikä tällä edes elä, älkää edes kuvitelko moista

olisin rikas nainen.

Ihmiset sanojen takana ovat lähes poikkeuksetta olleet 50+-ikäluokan ammattitaiteilijoita. En nyt erityisesti halua ruokkia myyttiä katkeroituneesta, ikääntyvästä taiteiljasta, kunhan vaan totean havaintoni. 

Mikäs siinä, eihän realismissa tietenkään mitään pahaa ole. Taidekentällä liikkuu todella vähän rahaa ja siitä tappelevia on paljon. Luonnollisesti taidealan koulutuksessakin opetuksen järjestäjällä on velvollisuus tuoda esille myös tulevan ammatin varjopuolet.

Mutta kyllähän siinä pinna palaa vähemmästäkin, kun sitä jatkuvaa narinaa kuuntelee vuodesta toiseen. 

En ole opintojeni aikana tavannut kovinkaan montaa henkseleitään paukuttelevaa kanssaopiskelijaa, jolla olisi hattaranpunaiset kuvitelmat tulevaisuudestaan ja työllistymisestään ja elämää suuremmat luulot itsestään. Sen sijaan olen tavannut monta äärimmäisen taitavaa ja lahjakasta tekijää, jotka aliarvioivat rankasti omia kykyjään ja pienentävät itseään aivan turhaan. Nämä opiskelijat eivät tarvitse jokapäiväistä muistutusta valitsemansa alan paskuudesta, vaan kannustusta ja itsetunnon kohotusta, jotta he kykenevät uskomaan itseensä ja omaan työhönsä ja ideoimaan uusia ja mahtavia keinoja itsensä työllistämiseksi yhteiskunnan täysivaltaisina jäseninä.

Koulun tehtävä on vahvistaa hauraita siipiä, ei katkoa niitä ja hyppiä tynkien päällä. 

Kun kuuntelen apaattista luentoa siitä, miten pääkaupunkiseudun isot ja pahat galleristit vievät puolet artistiparan myyntituloista ja katson taiteilijan lammasmaista hymyä hänen todetessaan että näinhän se nyt vaan on, tekee mieli nousta kolisten penkistä ylös ja heittää jotain seinään. (Tai joku.) Ja huutaa että miten helvetissä tämä on mahdollista? Miksi olette aikanaan suostuneet näin paskoihin ehtoihin? Miksi ette ole pitäneet huolta oikeuksistanne ja siinä samalla myös tulevien taiteilijasukupolvien oikeuksista? Vai oliko teillä niin kova kiire uhriutua ettei nyt vaan mitenkään ehtinyt?

Näinhän se nyt vaan on. Voi jumalauta. On se hyvä, etteivät kuvataiteilijat olleet päättämässä asioista silloin kun pohdittiin, pitäisikö orjuus lakkauttaa tai naisten saada äänioikeus. Toteutumatta olisivat jääneet molemmat, kun näinhän se nyt vaan on. 

Miten se sanonta nyt menikään: ei pidä ihmetellä kengänjälkiä naamassa, jos menee itse lattialle makaamaan.

Teatterimaailmasta tulleena on aika hurjaa huomata, miten paljon paremmin siellä on nämä hommat hoidettu. Menepä sanomaan kaupunginteatterin näyttelijälle että sinulle ei muuten makseta työstäsi palkkaa, mutta näkyvyyttä saat, eikös se ole ihan jees. Ei tule tapahtumaan. Sen sijaan on ihan normaalia, että kuvataiteilijalle ei makseta minkäänlaista näyttelykorvausta. Reilukerhosta päivää.

Kyllä, teatteri on ryhmätyötä ja ryhmässä on aina helpompi vaatia oikeuksiaan kuin niiden, jotka tuijottavat yksinään työhuoneensa seinää. Tässä onkin muutoksen avain. Pitää ryhmäytyä, pitää tukea toisiaan, pitää nousta yhdessä pitämään niin omiaan kuin myös kaverin puolta sen sijaan että ruokitaan pienille piireille tyypillistä kateutta ja kilpailuasetelmaa. Tämä on se asia, minkä nuori polvi jo pikkuhiljaa tajuaa, vanhempi ei ehkä niinkään. Olen todistanut vieressä kun lehtori tokaisi nuorille opiskelijoilleen, ettei toivo heidän saavan hakemaansa apurahaa koska on itsekin laittamassa kuponkia samaan rahastoon.

Näin sitä toisten tukemisen ja yhteistyön kulttuuria ruokitaan. 

 

Aiheesta on avannut sanaisen arkkunsa myös taiteilijakollektiivi Raivoryhmä: 

Taidekenttä virtsaa omille nilkoilleen

 

Ja loppukevennyksenä yleisön pyynnöstä:

https://youtube.com/watch?v=Xw6T79jDjlQ