Kasvatusta vai väkivaltaa?

Seuraan Kodin Kuvalehden fb-sivua, koska sieltä löytyvät usein parhaat jutut ja oivallukset elämästä, myös eteenpäin jaettaviksi. Viikonloppuna silmään osui psykologi Kaisa Lumijärven haastattelu tammikuulta 2015, jossa hän kertoi monien vanhempien olevan tietämättään väkivaltaisia lastaan kohtaan.

Lasten fyysinen ja alistava kuritus on ollut Suomessa kiellettyä jo vuodesta 1984, mutta siitä huolimatta sitäkin edelleen tapahtuu. Asenteet muuttuvat hitaasti. Moni unohtaa, että lain mukaan kiellettyä ei ole ainoastaan ruumiillinen kuritus, vaan myös henkinen väkivalta lasta kohtaan. Eli muun muassa ne kuuluisat uhkailu, kiristys ja lahjonta, jotka iloisesti vitsaillen mainitaan edelleen maailman parhaina kasvatuskeinoina. Puhumattakaan lapsen mitätöinnistä ja syyllistämisestä ja hänen tarpeidensa ohittamisesta.

Aikuisen ja lapsen välinen suhde on ihmissuhde siinä missä muutkin. Emme hyväksy parisuhteessa sitä, että toista pelotellaan, uhkaillaan tai lahjotaan. Samat asiat muuttuvat lapsen ja aikuisen suhteessa jotenkin sallituiksi. Se on järjetöntä. Lasta pitäisi suojella vielä enemmän, koska lapsi on aikuisen varassa.

Kuulostaa ihan järkevältä puheelta. Kuitenkin artikkelin kommenttiboksit sekä lehden omilla sivuilla että fb:ssä olivat aika kylmäävää luettavaa:

Pitää sitten vissiin hankkia silkkihansikkaat ja ruusun terälehtiä!

Kyllä ennenkin kasvettiin pelossa ja kurissa ja hyvä tuli!

Omat lapseni olen kasvattanut uhkailemalla, lahjomalla ja kiristämällä ja kaikista tuli kunnollisia veronmaksajia!

On se kumma kun ei enää saisi edes kuria pitää! Vapaata kasvatusta vaan ja lellimistä, mitään ei saa kieltää! Kyllä ei sellaisesta tule muuta kuin huligaaneja!

Tämä hämmentää joka kerta. Siis tämä, että kun puhutaan siitä kuinka lasta tulisi aidosti kuunnella ja hänet pitäisi nähdä yksilönä, jolla on lupa ilmaista myös negatiivisia tunteita kuten kiukkua ja turhautumista, se tulkitaan automaattisesti kehoitukseksi sallia kaikenlainen käytös ja olla vetämättä lapselle minkäänlaisia rajoja. Kun siitä ei tietenkään ole kysymys. 

Lapsi ei ole pieni aikuinen, vaikka välillä tuntuu että sellainen ajatusmaailma on vahvasti vallalla. Hyvä lapsi on yhtä kuin helppo lapsi, sellainen lapsi joka aiheuttaa mahdollisimman vähän ylimääräistä vaivaa ja häiritsee mahdollisimman vähän sekä vanhempiensa että muiden ihmisten elämää.

Mutta kun lapsi on keskeneräinen. Ja ongelma syntyy siitä, että suurin osa lapsia kasvattavista aikuisistakin on keskeneräisiä, vaikka yrittävätkin sitkeästi peittää sen. Ja jos aikuinen ei itsekään tunnista omia tunteitaan eikä osaa käsitellä niitä, niin miten hän voisi kestää lapsen tunteet, jotka tulevat esiin suodattamattomina ja teeskentelemättöminä?

Mitä muutakaan siitä voi seurata kuin raivoa lasta kohtaan? Tai sitten luovuttamista ja alistumista lapsen tahtoon. Kumpikin huonoja vaihtoehtoja. 

Ja millainen aikuinen kasvaa sellaisesta lapsesta, joka ei ole saanut koskaan tuulettaa tunteitaan turvallisessa ympäristössä, opetella tunteidensa tunnistamista ja niiden hallintaa luotettavan aikuisen seurassa? Olisiko sillä kuuluisalla selittämättömällä pahalla ololla, joka niin monia nykyään vainoaa, kenties jotain tekemistä tämän asian kanssa? Voisiko kaiken sen pahoinvoinnin takana olla lapsena koetun jatkuvan mitätöinnin ja vähättelyn aiheuttama häpeä omasta itsestä ja omista tunteista sopimattomina ja vääränlaisina?

Voisiko?

Joskus mietin, ymmärtävätkö ihmiset ihan oikeasti sen, kuinka suuri valta aikuisella on lapseen ja sitä kautta tämän koko loppuelämään. Niin hyvässä kuin pahassa.