Eka kerta

Menetin eilen neitsyyteni. 

Stand up-neitsyyteni.

Esiintyjänä.

Myönnän, että ajatus oli kytenyt mielessä jo pitkään. Olen tehnyt teatteria, laulanut ja esiintynyt tavalla tai toisella jo yli viidentoista vuoden ajan, mutta tämä rasti oli vielä kokematta. Lopullisen sysäyksen asiaan perehtymiseen antoi kotikaupungissani keväällä järjestetty, Teemu Vesterisen vetämä kurssi stand up-komiikan tekemisestä kiinnostuneille. 

Ja ei, stand up-komiikkaa ei tietenkään voi varsinaisesti opettaa kenellekään. Se on laji, jota ei opi kuin tekemällä. Kurssilla annettiinkin lähinnä vinkkejä siihen, miten omia settejä voi rakentaa, millainen on hyvän jutun rakenne ja mitä itse esiintymistilanteessa on otettava huomioon. Hyviä ja tärkeitä asioita kaikki.

Tuosta parinkymmenen hengen kurssiporukasta meitä jäi jäljelle kourallinen ihmisiä, jotka halusivat jatkaa tätä hullua juttua ihan oikealle stagelle asti. Kokoonnuimme säännöllisesti yhteen, heittelimme ilmaan ideoita ja testasimme kirjoittamiamme juttuja toisillamme. Ja eilen sitten lopulta myös maksavalla yleisöllä. 

Paniikki ennen keikkaa oli tietysti aivan kauhea. Tiedoksi kaikille niille, jotka ovat sitä mieltä että pyh, eihän kokenut esiintyjä voi mitenkään enää jännittää, niin kyllä voi. Ja paljon. Kokemus tuo ehkä mukanaan työkaluja rimakauhun käsittelyyn, mutta ei se sitä poista, ei todellakaan.

Koska ei sitä tilannetta voi mitenkään verrata mihinkään muuhun esiintymiseen. Siellä sitä ollaan, täysin omana itsenä, omien juttujen kanssa ainoana päämääränä naurattaa ihmisiä. Ihan yksin.

Eheheheheheh.

Teatterilavalla on sentään yleensä aina kaveri mukana, musakeikalla samoin. Jos minä unohdan sanat, niin soitto vieressä ei vaikene. Mutta jos jäädyn stand up-lavalla, se on sitten siinä. 

No, en jäätynyt. Kun tulin lavalta pois, purskahdin melkein itkuun. En ahdistuksesta enkä pettymyksestä, vaan silkasta onnesta.

Oli se vaan niin perkeleen siistiä.