Inhimillinen tekijä

Tulin kovin surulliseksi kuultuani, että Yle on antanut kuoliniskun Inhimillinen tekijä-keskusteluohjelmalle. Minulle ohjelma on tarjonnut monta koskettavaa hetkeä ja roppakaupalla ajattelemisen aihetta. Henkisen pikaruokakulttuurin keskellä on ollut suorastaan harvinaista, että edes jossain tv-ohjelmassa aidosti ja ajan kanssa pysähdytään isojen asioiden ja kaikkia koskevan inhimillisyyden äärelle. Inhoan sydämeni pohjasta nykyistä talk-show-meininkiä, jossa vieraita marssitetaan studioon liukuhihnalta ja haastatteluissa keskitytään lähinnä juontajan egon buustaamiseen ja kielelliseen näppäryyteen. 

Onhan tässä myös jotain hyvin symbolista: punakynä pyyhkäisee inhimillisen tekijän yli, kuten nykyään niin monessa muussakin asiassa. 

Ihmiset eivät ole enää ihmisiä, vain kulueriä joiden arvo määräytyy sen mukaan, paljonko he tuottavat. Ja niiltä, jotka eivät mitään tuota, voidaan ottaa reilummin pois: kas näin niistetään vaikkapa vanhuksilta, työttömiltä ja työkyvyttömiltä. Syrjäytymisen ehkäisystä pidetään koristeellisia juhlapuheita ja samaan aikaan laadukas varhaiskasvatus vedetään vessanpöntöstä alas, näkemättä syy-seuraussuhteita. 

Erityisesti työttömien kyykyttäminen on tällä hetkellä muotia. Vaikka työttömien määrä ylittää moninkertaisesti avoimien työpaikkojen määrän, halutaan julkisessa keskustelussa työttömyys vierittää työttömän omaksi syyksi, josta hän laiskana loisena ansaitsee rangaistuksen. Ja mitä enemmän yleistä mielipidettä saadaan käännettyä tähän suuntaan, sitä helpompaa on päättäjien vedellä juustohöylää rennolla ranneliikkeellä, ilman että kukaan nostaa siitä äläkkää. 

Jos et ole millään tavoin hyödyksi, et mitään ansaitsekaan. Näinkö sen kuuluu hyvinvointivaltiossa mennä? Ja onko hyvinvointivaltio kohta enää vain kaukainen muisto?

Somessa törmää säännöllisesti kirjoituksiin siitä, kuinka Suomi on erityisen lapsivihamielinen maa: että lapset eivät saa täällä näkyä eivätkä kuulua. Minä väitän, ettei kyse ole erityisesti lapsivihasta, vaan vihasta heikkoutta ja keskeneräisyyttä kohtaan. Eikä se kohdistu vain lapsiin, vaan myös vanhuksiin, vammaisiin, sairaisiin ja kaikkiin heihin, jotka ovat tavalla tai toisella riippuvaisia toisten ihmisten avusta ja huolenpidosta. 

Väitän myös, että siellä vihan taustalla on pelko: pelko omasta avuttomuudesta, pelko siitä että joutuu toisen ihmisen hoivan tai armollisuuden varaan. Sillä meissä elää edelleen sota-ajan perintö: se, että kaikkien on oltava vahvoja ja murtumattomia ja tehtävä oma osuutensa kurissa ja järjestyksessä, reippaasti ja turhia kitisemättä. Ja joka ei siihen pysty, ei kelpaa tämän yhteiskunnan täysivaltaiseksi jäseneksi. 

Voisiko olla toisin?

Voisiko olla niin, että täällä olisi tilaa muillekin kuin voittajille, pärjääjille, selviytyjille ja sankareille?

Ihan vaan ihmisille?