Kun maailma kadottaa värinsä
Lappeenrantalaisena lukiolaistyttönä, kultaisen ysärin puolivälissä ja jälkipuoliskolla vietin usein aikaa koulun lähellä olevassa ostoskeskuksessa. Siellä oli paitsi Arnoldsin notkuva munkkitiski, myös jokaisen musadiggarin pyhiinvaelluspaikka, levykauppa nimeltä Levy-Musiikki.
Ja levykaupan tiskin takana usein sama näky: nuori mies, jolla oli aivan valtavasti tukkaa. Hän oli tuolloin Slumgudgeonin Marko Annala, myöhemmin Mokoman Marko Annala.
Ja nyt myös kirjailija Marko Annala.
Vaikka nuoren tytön sydämeni läpättikin tuohon aikaan useammallekin pitkätukalle, Markoon en muistaakseni ollut varsinaisesti ihastunut. Hän kuitenkin edusti minulle kaikkine pehkoineen jotakin sellaista cooliuden multihuipentumaa, jota suuresti kadehdin enkä uskonut koskaan itse saavuttavani.
Kaksikymmentä vuotta myöhemmin moni asia on muuttunut, onneksi. Paitsi se, että edelleen pidän Markoa cooliuden multihuipentumana, joskin täysin eri syistä kuin ennen.
Syksyllä 2015 katsoin pala kurkussa Inhimillinen tekijä-ohjelman jaksoa Kun äijä uupuu, jossa Annala oli vieraana kertomassa omasta kamppailustaan mielenterveysongelmien kanssa. Masennuksesta kertova Mokoman albumi Elävien kirjoihin oli juuri ilmestynyt ja vakava masennus sai julkisuudessa yhdet kasvot lisää, kasvot joita ei todellakaan ole liikaa. Olin syvästi liikuttunut siitä avoimuudesta, millä Annala avasi oman elämänsä kipukohtia ja ajattelin, että tämä ohjelma pitäisi katsotuttaa ihan jokaisella. (MIKSI TÄMÄ JAKSO EI NÄY ENÄÄ AREENASSA, YLE PERKELE?)
Kun kuulin, että Annalalta ilmestyy keväällä omaelämäkerrallinen romaani, klikkasin itseni välittömästi kirjaston jonotuslistalle. Toissapäivänä sain viestin, että Värityskirja odotti minua varattujen hyllyssä.
Ahmin kirjan melkein yhdeltä istumalta. Vitutti, kun se loppui, niinpä luin sen vielä toiseen kertaan. En muista tällaista minulle tapahtuneen.
Kirja on samaan aikaan äärimmäisen raskasta ja kevyttä luettavaa. Vaikka teksti on raastavan rehellistä, se ei tukehduta lukijaansa: rivien välistä puhaltaa koko ajan happea. Valo on jossakin läsnä, vaikkei sitä aina näekään.
Samaistuminen. Se on se kokemus, jota aina taiteesta jahtaan: tämä ihminen on kokenut jotain samaa kuin minä, tuntenut samoja tunteita kuin minä. Sitä tämä kirja tarjosi, kahmalokaupalla.
Ulkopuolisuuden ja yksinäisyyden tunteet, tarve todistaa koko ajan jotakin jollekin. Värien katoaminen ja pimeyteen putoaminen. Hyväksynnän hakeminen, eloon herääminen ainoastaan yleisön katseen alla.
Valokiilojen polttopisteessä on aivan hyvä seistä. Sen tunnin ajan kun olen lavalla, tunnen itseni merkitykselliseksi. Ehkä jopa onnekkaaksi. Onnen tunne väistyy kehostani samaa vauhtia kuin adrenaliinikin. Tunnin kuluttua keikasta olen taas kaksin masennukseni kanssa.
***
Olin luomani hahmon vanki. Halusin siitä häkistä ulos. En viihtynyt siinä roolissa, jonka olin itselleni kirjoittanut. En halunnut olla sellainen.
***
Nyt opettelen olemaan todistamatta mitään.
Kiitos Marko Annala tästä tärkeästä kirjasta. Kirjoitathan lisää.
Marko Annala MeNaiset-lehden haastattelussa: Kannattaa ajatella, että tämä on ominaisuus, ei sairaus