Kerkkorakkautta

Puoli Suomea on tänään syönyt kynsiään ja metsästänyt himottuja lippuja Ultra Bran areenakeikoille. Vaikka kyseinen bändi aikanaan kairasi sydämeeni niin syvän reiän, ettei se tule koskaan umpeutumaan, ajattelin kylmän viileästi jättää nämä kemut väliin, kuten jätin myös kesän festarikeikat. Se bändin ihan ensimmäinen julkinen comebackkeikka Pekka Haaviston tukikonsertissa 2012 oli nimittäin niin ainutlaatuisen päräyttävän ravisteleva kokemus, että haluan säilöä sen muistojeni karkkilaatikkoon, kunniapaikalle. Kiitos kaikesta Ultra Bra, älä soita tänne enää koskaan!

Mutta. Sattumalta huomasin hiljattain Soundi-lehden jutun säveltäjä Kerkko Koskisen juhlavuodesta: UB:n paluukeikkojen lisäksi luvassa on nimittäin runsaasti muitakin herkkuja, kuten legendaarisen Rakkaus viiltää -albumin esittäminen alkuperäiskokoonpanolla Tavastia-klubilla 11.11. 

Sydän jätti pari lyöntiä välistä kun luin tästä. En ollut kuunnellut levyä vuosiin, mutta muistin sen jättäneen minuun syvät jäljet heti ilmestyessään vuonna 2002. Muistan ostaneeni sen nyt jo edesmenneestä Lappeenrannan Levy-Musiikista heti ilmestymispäivänä, koska ounastelin sen edes jollakin tavalla paikkaavan Ultra Bran hajoamisen (2001) jättämää tyhjiötä. Ja sen se tekikin, olemalla samalla jotain ihan muuta kuin pelkkä halpa laastari: täydellisen hieno levy täynnä käsittämättömän hienoja sävellyksiä, sovituksia ja sanoituksia.

Vai mitä sanotte tästä Erpo Pakkalan taidonnäytteestä:

Voin huoletta savukkeeni sammuttaa / kyllä helvetistä tulta saa / rakkaus palaa, minä en / aion olla onnellinen

AH.

Ja kun nyt laitoin levyn pitkästä aikaa soimaan, menin ihan pikkuisen pois tolaltani. Tai aika paljonkin. Mutta hyvällä tavalla, viiltävän hyvällä tavalla. Upposin johonkin, tavoitin jotain sellaista, joka oli ollut aina olemassa, vaikkakin hetkeksi unohtunut. 

Turha kai erikseen sanoakaan, että liput on ostettu. Ja kaiken kruunaa keikkaseura, joka ymmärtää olennaisen päälle.