Abiristeilyllä
Kävin abiristeilyllä. Rapiat kuusitoista vuotta myöhässä, mutta kuitenkin.
Lienee syytä hieman tarkentaa. Olin siis mukana valvojana, sairastuneen opettajan sijaisena. Lähes poikkeuksetta kaikki, joille viikonloppusuunnitelmistani kerroin, vastasivat saamaansa informaatioon kauhistuneella silmien pyörityksellä, ai kauheeta, otan osaa!
Ihan turhaan. Seuraa ikävä paljastus kaikille nykynuorison kauhistelusta elämäänsä nostetta hakeville: kovin suloisia ja kilttejä ovat nuo tämänhetkiset isänmaan toivomme. Toki otantani on jokseenkin suppea, mutta kuitenkin. Olen täysin vakuuttunut siitä, että melkein millä tahansa normiristeilyllä näkee huomattavasti enemmän perseilyä ja yleistä känniääliöintiä kuin abiristeilyllä.
Pähkinänkuoressa homma menee näin: alkuillasta tytöt sipsuttavat parhaimpiinsa pyntättyinä (ja TODELLA lyhyissä hameissa) pitkin laivan käytäviä ja pojat istuvat farkuissaan ja ruutupaidoissaan pubissa ja katsovat jääkiekkoa. Myöhemmin yöllä tapahtuu toki havahtuminen: ai niin, tääl on mimmejäkin. Baarien sulkeuduttua osa pariutuu ja osa jatkaa biletystä porukassa hyttikäytäväjatkoilla. Aamulla tirskutaan kalpeina aamupalapöydässä ja käydään tax freessa tuliaisostoksilla sponsoreiden eli vanhempien antaman listan mukaisesti.
Kuulostaako hurjalta? No sitähän minäkin.
Mutta ettei nyt menisi ihan nössöilyksi, niin muutama lohdutuksen sana: kyllä ne vielä osaavat Pelle Miljoonan Moottoritie on kuuma-biisin sanat. Eli toivoa on. Ja sentään yksi jamppa meidänkin porukastamme jouduttiin taluttamaan laivasta bussiin, kun nuoren miehen uho ja vajavainen alkoholinsietokyky kohtasivat ja saivat aikaan kohtalokkaan kolarinukke-efektin. Mutta siitäkin selvittiin, kavereiden tuella ja riittävällä määrällä oksennuspusseja.
Itsehän suhtauduin myös rooliini virallisena valvojana ja esimerkin antajana asiaankuuluvalla hartaudella ja vakavuudella. En missään tapauksessa uhmannut ehdotonta kieltoa tuoda laivalle omia alkoholijuomia. En siis tietenkään täyttänyt kahta tyhjää luontaisuutepulloa irlantilaisella viskillä ja sujauttanut niitä toilettilaukkuni uumeniin. Emmekä tietenkään nautiskelleet hyttilkaverini kanssa salakuljetetettuja viskinaukkuja muovimukeista teinimäisesti kikatellen.
Ehkei siis kannata olla niinkään huolissaan Suomen nuorisosta, vaan sen aikuisista.
Kuvassa vasemmalla allekirjoittaneen abikevään -98 muistoksi huoltsikalta ostettu menomatkan eväs: makea päärynäsiideri. Esanssisesta elämyksestä ei puuttunut muuta kuin Sashin Ecuador. Paluumatkalla tosin sekin kuultiin autoradiosta.