Aikakauslehtiapatiaa

Rakkauteni aikakauslehtiin ei jäänyt lapsuuteen, vaan on yhä voimissaan kuin Virve Rosti. Paitsi tuoretta tietoa, fanitan myös nostalgiaa. Teinkin äskettäin huippulöydön kirpparilta: pino vanhoja Suosikkeja euron kappale, joukossa myös priimakuntoinen Suosikki TURBO vuodelta 1993. 

Mukana olivat myös kaikki julisteet sekä arkillinen täysin iskemättömiä tähtitarroja.

Oih.

Selailin lehteä vuoroin hihitellen ja vuoroin punastellen, antautuen hetkeksi siihen kahdeksasluokkalaisen teinin sielunmaisemaan, jossa kyseisen läpyskän ilmestymisen aikaan kahlasin. 

DEAR EKI.

Liikuttavimpia olivat ehdottomasti kysymys/vastauspalstat. Se, mihin nykyään saa vastauksen netistä nanosekunnissa, on joskus vaatinut ihan oikean kirjeen kirjoittamisen ja lähettämisen paperipostissa, puhumattakaan piinaavasta odotusajasta ja mahdollisen vastauksen kyttäämisestä. Lehden ilmestymispäivänä on juostu koulusta kotiin, paiskattu reppu nurkkaan, vetäydytty uunituoreen lehden kanssa omaan huoneeseen ja vapisevin käsin etsitty painomusteen tuoksuisilta sivuilta sitä omaa hengentuotetta. 

(Niin siis itsehän en koskaan tietenkään näin tehnyt, mutta noin niin kuin teoriassa.)

Mutta siis se odotuksen tunne, sitä minä tässä ajan takaa. Ja se, että on joutunut näkemään vaivaa jonkin asian eteen. 

Luulen, että näillä kahdella asialla on myös jotakin tekemistä onnellisuuden kanssa.

En ole todellakaan sitä mieltä, että ennen oli kaikki paremmin. Mutta olihan siinä oma viehätyksensä, ettei kaikkea saanut heti. Kuullakseen lempibiisinsä piti kytätä radiota, sormi valmiina rec-nappulalla, hartaimpana toiveena äläpuhupäälle äläpuhupäälle. Tai säästää viikkorahoista kasetin tai cd:n ostamiseen, tai lainata äänite kirjastosta tai kaverilta ja kopioida itselle. Joka tapauksessa, nähdä vaivaa. 

Nyt lähes kaikki tässä maailmassa tähtää siihen, että ihminen pääsisi mahdollisimman helpolla. Vaikka juuri se taitaa tehdä meistä onnettomia.

Onnettomaksi tulin siitäkin, kun kuulin eilen että yksi suosikkilehdistäni, Olivia kohtaa pian tiensä pään. Vituttaa, en voi sitä kauniimmin sanoa. Lehti on kulkenut elämässäni ensimmäisestä numerosta saakka, välillä kotiin kannettuna ja välillä lehtipisteestä napattuna, ollen mainoslauseensa mukaisesti se skarppi naistenlehti. 

Ei muuta kuin kepeät mullat, ikävä tulee. Eikä lohduta sekään, että lehti jatkaa elämäänsä verkossa. En halua verkkoa, haluan printin. Haluan sen ilon, kun menen hakemaan postia ja laatikossa odottaa monta sivua kauniita kuvia ja terävää, mietittyä tekstiä, vain minulle.

Haluan paperia, haluan rapisevia sivuja. Haluan lehtipinoja. 

Kiitos.