Älä elämää pelkää

Joulukuussa postilaatikkoon kilahti pysäyttävä viesti.

Äidillä ei ole enää paljoa aikaa, puhuttiin jo hautajaisista. Tulisitko laulamaan?

Pala jysähti kurkkuun. Tiesin että tällainen pyyntö olisi varmasti joskus edessä, mutta että nyt se sitten tuli. Tämmöinen herkkis, apua, pystynkö? Ilon juhlassa laulaminenkin voi joskus olla vaikeaa, saati sitten tämä. Entä jos romahdan ja pilaan koko tilaisuuden?

Lupasin miettiä asiaa vakavasti ja mietinkin. Ja onneksi ymmärsin miettiessäni jotakin olennaista.

Ei hemmetti, eihän tässä ole minusta kyse. Tottakai tulen. Kiitos kun pyysit.

Pelko ei silti kadonnut minnekään. Toinen toivotuista lauluista sujui harjoitellessa ihan hyvin, mutta se toinen: maan korvessa kulkevi lapsosen tie. Ääni sortui jo ensimmäiselle riville. Vielä tuntia ennen siunaustilaisuuden alkua tuntui että joku istuu rintakehäni päällä koko painollaan. Istuin kappelin urkuparvella ja yritin hengittää, syvään ja rauhallisesti. Kuuntelin nyyhkytyksiä, askeleita ja saattoväen viimeisiä, surusta hauraita tervehdyksiä. Äitiä, mummoa ja tytärtä rakkaudella muistaen. 

Sitten tuli papin puhe. Päivänsankarista puhuttiin kauniisti, kuten tapana on. 

Kun häneltä kysyttiin, pelkäätkö kuolemaa, hän vastasi että en.

Ei pidä pelätä mitään. Jos ei pelkää elämää, ei pelkää myöskään kuolemaa.

En tiedä, voiko olennaisinta asiaa elämästä sen paremmin enää tiivistää. En usko. 

Näiden sanojen myötä minuun valahti rauha. Pala hävisi kurkusta. Nousin ylös, avasin suuni ja lauloin.

Pelotta. 

Kiitos Ani. En tuntenut sinua, mutta teit minuun lähtemättömän vaikutuksen. 

Hyvää matkaa.