Carpe diem vaan itelles

Laura Kangasluoma kirjoitti eilen Toimituksen palstalla kerrassaan mainion oodin intohimottomalle elämälle.

Intohimoton kuulostaa tietysti sanana kauhealta. Se on kuin kengänpohjaan lähmääntynyt koirankakka hohtavanvaaleassa ja tahrattomassa instagram-maailmassa, jossa sun pitää hei hyödyntää sun koko potentiaalis, tarttuu jokaiseen hetkeen niin kuin se ois sun viimeinen ja sokerina pohjalla älä tyydy hei mihinkään mikä ei tunnu oikeelta just sulle. 

Kuuntele sun sydäntä, se kyllä tietää vastauksen.

Vitut tietää. Minun sydämeni on ainakin sellainen, että se jumpsuttaa milloin millekin. Eilen yhdelle asialle, tänään toiselle, huomenna jollekin ihan muulle. Jos eläisin elämääni pelkästään sydäntäni kuunnellen, olisin epäilemättä sekä itselleni että läheisilleni täysin sietämätön ihminen. 

Ja että jokaiseen hetkeen pitäisi tarttua ja jokainen päivä elää täysillä? Uuvuttava ajatus. Saanko käydä ottamassa päiväunet niin jatketaan sitten?

Jotain menee aina ohi. Ja tulee tehtyä typeriä ja vääriä valintoja. Sitä kutsutaan elämäksi.

Olin hiljattain laulamassa eräässä parisuhdeaiheisessa tilaisuudessa, jossa illan vetäjät puhuivat hyvin osuvasti rosoisesta arkirakkaudesta. Siitä, joka on kaikkea muuta kuin elokuvien imelät love storyt. Siitä, jossa joka päivä punnitaan se, tahdonko olla tuon ihmisen kanssa.

Sillä tahtomisestahan siinä on kysymys. Ei vihkikaavassa kysytä, rakastatko, vaan sitä, tahdotko rakastaa. Myötä- ja erityisesti vastamäessä, silloin kun samppanjakuplat ovat jo laskeutuneet ja ruusun terälehdet kuihtuneet. Maksalaatikon makuisessa arjessa, Urheiluruudun ja iltasadun välissä. Silloin kun toinen sairastuu, kun toinen väsyy, kun toinen tarvitsee kannattelijaa.

Niissä hetkissä, joista ei saa kaunista kuvaa vaikka kuinka vetäisi kymmenen filtterin läpi. Tahdotko silti?

En minä sitä tietenkään ääneen sano, mutta joskus salaa ajattelen että ihmiset eroavat nykyään liian helposti. En todellakaan tarkoita, että toiseen täytyy sitoutua vaikka mikä olisi. Jos toinen käyttää toista nyrkkeilysäkkinä, joko fyysisesti tai henkisesti eikä ilmaise aitoa halua muuttaa käytöstään, ulko-ovi on ainoa vaihtoehto. Mutta muuten ajattelen, että jos ihmiset vain suostuisivat hakemaan ajoissa apua ja kohtaamaan omat kipupisteensä, tunnustamaan oman keskeneräisyytensä niin ehkä tilastot näyttäisivät ihan toisenlaisilta. 

Sillä aika iso kipupiste on sekin, että ei kestä arkea. Että odottaa koko ajan vain lauantaita, kesälomaa, skumppapiknikkiä. Tai että syvällä sisimmässään pelkää kuollakseen toiseen ihmiseen sitoutumista. On koko ajan käsi stop-nappulalla, josko jo seuraavalla pysäkillä hyppäisin pois. 

Jos jossain olisi sittenkin jotain vielä parempaa. 

Silloin menee aika paljon ohi. Se, mitä elämäksi kutsutaan. 

Sekin ottaa päähän, että negatiiviisilla tunteilla on tällä hetkellä ihan turhaan huono maine. Se, että joskus vituttaa, on terveen ihmisen merkki. Se, että koko ajan vituttaa, on merkki siitä että jotain on pahasti pielessä. Sitä viestiä kannattaa kuunnella, mutta syyllistä omaan pahaan oloon ei välttämättä kannata etsiä ensimmäisenä toisesta ihmisestä. Elina Tanskanen kirjoitti Hesarin kolumnissaan erittäin osuvasti siitä, kuinka epämääräinen paha olo voi olla myös viesti siitä, että ihminen elää omien arvojensa vastaista elämää. 

Ja jos nyt olen ihan rehellinen, niin tuntuu oikeastaan todella hölmöltä sanoa, että kuulkaas nyt, ei elämän kuulu olla aina ihanaa ja täydellistä. Se kuulostaa ääliömäiseltä itsestäänselvyydeltä, mutta kun tuntuu siltä että tässä ajassa niin moni kuvittelee toisin, myös minä. Lankean kerta toisensa jälkeen siihen someharhaan, että kaikilla muilla on AINA täydellisen siistit ja kauniit kodit ja lapset ja miehet, makeat vaatteet, reippaita ulkoilmaharrastuksia ja muutenkin ihan helvetin paljon coolimpi elämä kuin minulla. Ja se tuntuu pahalta, huolimatta siitä että diggailen omasta elämästäni paljon.

Ja sitten vähän häpeän sitä, että uskon siihen harhaan vaikka tietenkin fiksuna ihmisenä tiedän että ei se ole koko totuus. (Ja sitten häpeän vielä vähän lisää kun ajattelen, että olen varmaan maailman ainoa ihminen joka näin ajattelee.)

Näin. Päätän sekavat ajatukseni täältä tähän ja toivotan munarik ihan vaan hyvää pääsiäistä kaikille. Pus.