”Ei mitää, ei sattunu”

Vuosia vuosia sitten, melko tuoreena tyttöystävänä kävelin elämän mantelini kanssa talvisella kadulla. Kuinka ollakaan, lumipeitteen alle maastoutunut jää yllätti tallaajan ja tuiskahdin komeassa kaaressa suoraan perseelleni. Salamannopeasti kokosin itseni ja palautin ruhoni takaisin pystyasentoon, hymyilin reippaasti ja tokaisin että ei täs mitää, ei sattunu!

Kun vaatteet seuraavan kerran riisuttiin, paljastui myös karu totuus: pesäpalloräpylän kokoinen mustelma oikeassa pakarassa. Enkä silti suostunut myöntämään, että no joo, sattui se. 

Sellainen minä olen ollut, kaikessa. Olen ajatellut olevani rakkauden arvoinen vain silloin kun olen vahva ja reipas tyttö, joka ei pienistä säikähdä eikä pillitä jokaisesta kolhusta ja osumasta. Olen kuvitellut, että vahvuus on sitä että osaa kätkeä kipunsa ja haavansa, eikä näytä niitä muille.

Ja vahvat ihmiset ovat niitä, joista pidetään, niitä joita rakastetaan. Toisin kuin heikkoja.  

Viikko sitten, työmatkalla, istuin autossa juvalaisen halpakaupan pihalla ja itkin. Itkin ainakin puolen vuoden, ehkä pitemmänkin ajan edestä kaiken mahdollisen. Itkin jälleen yhden vankilataideprojektin päättymistä, pieniä ihmeitä joita olin saanut nähdä, kaikkia kuulemiani kauniita sanoja ja ihmisiä, jotka jättivät minuun pysyvän jäljen. 

Itkin myös kaikkea sitä paskapuhetta, jota olen saanut puskien kautta itsestäni kuulla. Että teen työtäni vain siksi, että saisin hengailla rikollisten kanssa koska pahat pojat ovat minusta niin cooleja ja ihania. Että sietäisin saada potkut, koska olen niin huono ja epäluotettava. Että olen vain typerä kukkahattutäti, joka taputtelee rikollisten päitä lämpimikseen ja omaa egoaan pönkittääkseen. 

Ja sitten itkin vielä sitäkin, että ihminen josta ajattelin hyvää ja kaunista, käskikin minun suksia vittuun. 

Mutta kaikkein eniten itkin sitä, että olin yrittänyt olla kuin mikään ei tuntuisi missään. Että olin yrittänyt kovettaa itseni, leikkiä vahvempaa kuin olenkaan vaikka totuus on se, että sattuu.

Sattuu ihan helvetisti, kun joku haluaa mitätöidä sen, minkä itse näet tärkeänä ja arvokkaana. Sattuu, että joku haluaa väkisin nähdä jotakin rumaa siinä, mikä on sinulle merkityksellistä. 

Sattuu. Mutta piru vie, sellaista on elämä. Välillä itketään kunnolla, sitten kaivetaan kassin pohjalta ensimmäinen käteen osuva nenäliinantapainen.

Ja otetaan viesti vastaan universumilta. 

Senkun louskutatte leukojanne.

Minä pyyhin silmäni ja jatkan valitsemallani tiellä: keskityn hyvään ja kauniiseen. Ihan niin kuin tähänkin asti.