Ei-niin-kevyttä kesälukemista: Miehittäjän morsiamet
Lopuksi haluan vielä esittää sen, ettei käsitykseni mukaan ole oikein, että minut velvoitettaisiin maksamaan elatusapua lapselle, josta äitinsä hoidossa ja kasvatuksessa kehittyy ryssä.
(Ote suomalaissotilaan kirjeestä Itä-Karjalan ylioikeudelle 20.12.1943)
Nyt kun helle vihdoinkin meitä hellii pitkän ja kamalan talven jälkeen, onkin hyvä linnoittautua sisätiloihin lukemaan sota-aiheista tietokirjaa. Ai, ei paljon kiinnosta? Noh, voi tätä tietysti lukea aurinkotuolissakin. Pääasia että lukee, koska Pauliina Salmisen Miehittäjän morsiamet on tärkeä kirja.
Jos minun pitäisi veikata tämän vuoden Tieto-Finlandian voittajaa, saattaisin sijoittaa roposeni tämän teoksen puolesta. Salminen ei ole päästänyt itseään helpolla. Epäilemättä tästä maasta löytyisi poliittisesti korrektimpiakin aiheita kuin suomalaisten sotilaiden salatut suhteet miehitetyn Itä-Karjalan naisiin.
Suhteet, joihin liittyi paitsi aitoa rakkautta ja elämänmittaisiksi kasvaneita avioliittoja myös aviottomia lapsia, julmaa hyväksikäyttöä ja väkivaltaisia raiskauksia.
Kaikki tämä on hyvin kaukana niistä kiiltokuvista, jollaisina olemme sotaveteraanimme tottuneet näkemään. Ja halunneet nähdä. Oikeastaan meillä ei edes ole ollut sotilaita: vain ja ainoastaan sankareita.
Jo sota-aikana luotiin mielikuva kunniallisesta ja moraalisesta suomalaisesta sotilaasta, harmaaseen univormuun pukeutuneesta kansallissankarista. Kuvaan eivät sopineet rintaman sukupuolisuhteet saati seurustelu kevyin tarkoitusperin. Sotilaista luotujen mielikuvien ja todellisuuden välillä on kuitenkin ristiriita. Sankaruuden rinnalla on toinenkin totuus: jokaisen harmaan sarkatakin sisällä sykki tavallinen miehensydän unelmineen, haluineen ja paheineen. Sota-aika ei ylevöittänyt, vaan pakotti selviämään, pitämään kiinni siitä ihmisyydestä, joka ruumiskasojen keskellä oli jäljellä.
Sota on oma, karmea todellisuutensa, jonka pelisäännöillä ei ole mitään tekemistä tavallisen arkielämän kanssa. Me rauhan ajan lapset voimme vain koettaa kuvitella sitä todellisuutta ja hyväksyä sen, ettemme tule sitä koskaan täysin ymmärtämään. Emmekä toivottavasti joudu sitä koskaan itse kokemaan.
Ja on aivan perusteltua kysyä, kuinka kauheaa se muka olisi, jos näkisimmekin sodassa taistelleet sankareiden sijasta vain ihmisinä?