Ei sitä enää, tässä iässä

Tapasin vanhan naisen. Kaikki oli huonosti. 

Sää oli kamala, niin kuin Suomessa aina. Eihän täällä ole koskaan lämmintä, ei edes kesällä. Siksi oli tämä flunssakin, jatkunut jo monta viikkoa. Mennyt keuhkoihin, yskittää eikä meinaa henkeä saada. Ei voi mennä ulos, eikä kyllä menisi terveenäkään, koska on niin kylmä. Koko ajan. Ei sitä tässä iässä enää jaksa.

Inhottaa kun toiset puhuvat, miten ihanaa kun on kevät. Ei tässä ole mitään ihanaa.

Tällaista tämä on. Silloin kun oli vielä työssä, oli sentään jokin syy, jokin tarkoitus elämällä. Nyt ei ole mitään, pelkkiä toistensa kaltaisia päiviä. Ei mitään muuta. Ei sitä tässä iässä enää mitään jaksa.

Olin minäkin joskus kova laulamaan. En minä enää pysty, ei ole ääntä. Niin ja kyllähän minäkin joskus vähän kirjoitin. Sellaisia mietelauseita. Olisin minä niistä voinut kirjankin kirjoittaa. Ihan hyvin olisin voinut. Mutta ei sitä enää, tässä iässä. 

***

Vielä joskus minäkin jaksoin kuunnella. Samoja levyjä aina uudestaan ja uudestaan. Virittää kasvoilleni empaattisen hymyn, voi voi, onhan se kamalaa, miten se nyt sillä tavalla. Niin, että semmosta sitten. Yrittänyt piristää heitä jotka jokaisella solullaan viestivät etteivät edes halua tulla piristetyiksi. 

Sori. En jaksa. En jaksa enää valittajia, en omaan pelkoonsa käpertyjiä. En jaksa kuunnella omassa katkeruudessaan ja surkeudessaan möyrijöitä, koska pelkään että se tarttuu. Että humpsahdan takaisin sinne, missä joskus itsekin konttasin, yltäpäältä tahmassa. 

Ei kiitos. Pysyttelen kauempana.

Mahdollisimman kaukana maailman surullisimmista sanoista: olisi voinut olla.