Hei hei rimakauhu

Kesä 2010 oli hullu ja kuuma kesä. Vietin päivät teatterin toimistolla roikkumalla puhelimessa ja ottamassa lippuvarauksia vastaan, illaksi kirmasin kesäteatterille näyttelemään, tuuraamaan yllättäen sairastunutta näyttelijää. 

Yhtenä iltana lipunmyyjä tuli nauraen luokseni. Eräs rouva oli käynyt luukulla lunastamassa varaustaan. Kun hänelle oli sanottu että hetkinen, katsotaanpa mitä täältä koneelta löytyy, hän oli todennut topakasti että kyllä sen varauksen pitäisi sieltä löytyä, sillä itse Minna Mänttäri oli ottanut sen häneltä vastaan.

Siitä tuli läppä, tietenkin. Kas, itse Minna Mänttärihän se siinä. Kun kesän viimeisen esityksen jälkeen kilistelimme skumppalaseja karonkassa, sain ystävältäni lahjaksi tämän rintarenikan:

(Homma lähti myöhemmin lapasesta: on olemassa myös renikat, joissa lukee Itse Minna Mänttärin äiti ja Itse Minna Mänttärin kummitäti.)

Aloitin bloggaamisen vuonna 2010. Siitä tuntuu olevan hyvin vähän aikaa ja samalla myös ikuisuus. Rimakauhua ja rahkapiirakkaa tuntui silloin hyvältä nimeltä blogille. Hyvä nimi se on edelleen, mutta ei enää minun blogini nimi. 

Minun elämäni viime syksystä tähän päivään on ollut merkillistä, huumaavaa ja järisyttävää aikaa. Samalla kun päivä päivältä koen tulevani enemmän ja enemmän omaksi itsekseni, nousee sisältäni tarve puhua asioista niiden oikeilla nimillä. Ja allekirjoittaa se kaikki sanottava omalla nimellä. 

Rimakauhun aika on nyt ohi. Nyt hypätään, vaikka pelottaisikin. 

 

Lempiajattelijaani Jare Henrik Tiihosta lainatakseni:

mul on ote jonka mä en anna ikinä livetä

seison kaiken takana mun ristimänimellä

 

AAH.