Hei tytöt, joku roti!
Saara Sarvaksen ”kohupostaus” selviytymispakkauksesta uuden poikaystävän kanssa vietettävää ensimmäistä yhteistä yötä varten herätti minussakin paljon ajatuksia. Oikeastaan Mahdoton Nainen tiivisti jo mainiossa kirjoituksessaan minunkin päällimmäiset tunteeni, mutta jotenkin tekeee mieli avautua vielä ihan pikkuisen, omalla tontilla.
Luin postauksen ensin keveästi naureskellen ja silmiä tätimäisesti pyöritellen. Ettäkö meikkiä naamaan ennen sänkyynmenoa? Oikeasti? Ja ripsien taivutus? Poskipunaa? Siis mitäh?
Huokaisin syvään ja ajattelin, että nii-in, tätä se pitkä parisuhde teettää: on täysin pihalla tämän päivän deittailukuvioista. Kuten siitä, että lakanoiden välissäkin olisi syytä huolehtia, ettei peitevoide vaan ole päässyt pakenemaan silmänalusilta.
Eipä olisi aikanaan tullut mieleenkään. Oli kai jotain tärkeämpää tekemistä.
Huvittuneisuuteni vaihtui kokonaan toiseen tunnetilaan selattuani hetken postauksen kommenttilootaa. Siellä moni nuori nainen kiitti todelliseen tarpeeseen tulleista vinkeistä. Yksi tunnusti välttelevänsä suhteessaan yökyläilyjä juuri meikkaamattomana esiintymisen vaikeuden vuoksi ja toinen kertoi opetelleensa nukkumaan selällään, jotta heräisi aamulla ripsarit siististi paikoillaan.
Ei naurattanut enää. Tulin aika helvetin surulliseksi.
Joo joo. Mummo hei, nyt sitä pipoa löysemmälle. Vinkithän oli toki tarkoitettu boostaamaan omaa itsetuntoa ja vain helpottamaan hankalaa siirtymävaihetta suhteen haparoivan alun epämukavuusalueelta sinne vakaan parisuhteen mukavuusalueelle. Koska siis ihan omaksi iloksihan sitä vaan kaunistaudutaan, eikä kenenkään muun takia. Eiks niin?
Paskat. Vai kuinka moni nukkuu BB:t naamassa silloin kun unikaverina on pelkkä nallekarhu?
Eihän siinä ole mitään pahaa, että haluaa näyttää kauniilta rakkaansa edessä. Mutta jos luuraa mielummin kylppärissä taputtelemassa ihohuokosiaan piiloon kuin pussailee sohvalla, on jotain pielessä.
Ja ei, täällä näppiksen takana ei todellakaan vauhkoa mikään itsetuntoguru. Minua ei ole siunattu maailman parhaalla itseluottamuksella enkä ole koskaan pitänyt itseäni erityisen kauniina, ainakaan luonnontilassa. Tiedän, miltä tuntuu ahdistua omasta peilikuvastaan ja ajatella itsestään todella rumia asioita.
Mutta tiedän myös, millaista on tavata uusi ihminen joka tuntuu heti tutulta. Jonka seurassa naurattaa ja on ihmeellisen helppo hengittää. Jonka viereen on turvallista nukahtaa.
Ja jonka katseen alla voin olla minä, kaikkine näppyineen ja muhkuineen. Sellaistahan sen kuuluisi olla?
Heitän tähän vielä radikaalin ajatuksen: voisiko olla niin, että jos jonkun seurassa oikein kovin hermostuttaa ja luonnontilassa oleminen tuntuu hankalalta, hän ei ehkä olekaan se oikea ihminen?
Että ei kai tässä sitten muuta. Paitsi että nyt tytöt pois sieltä peilin edestä ja panemaan. Niin kuin olis jo.