Hei vanhus, ole pirteä!

Tämän vuoden Linnan juhlien polttavimpana puheenaiheena eivät (luojalle kiitos) olleet kenekään nännit tai epäonnistunut pukuvalinta, vaan 101-vuotias sotaveteraani Hannes Hynönen. Some-sensaatioksikin noussut sympaattinen Mikkelin mies hurmasi hymyllään ja positiivisella asenteellaan toimittajien ja juhlavieraiden lisäksi myös kotien sohvaperunat.

Sotaveteraaneille kuuluu toki kaikki kunnia ja niin suuri medianäkyvyys kuin vain ikinä irtoaa. Samalla herttaisesta Hanneksesta revitty riemu tulee kuitenkin kertoneeksi jotain hyvin olennaista suhteestamme vanhuuteen.

Riemuitsemme satavuotiaasta, joka paiskaa kävelykeppinsä nurkkaan, vie nuoren naisen parketille ja jaksaa valvoa aamukolmeen. Toisin sanoen satavuotiaasta, joka muistuttaa satavuotiasta niin vähän kuin vain mahdollista. 

Minulla on teoria: jokainen pirteä vanhus vie meidät kauemmas omasta syyllisyydestämme. Ihailemme heitä, jotka ovat iloisia ja pärjäävät omillaan, koska he eivät tarvitse apuamme. Eikä meidän silloin tarvitse kantaa syyllisyyttä sen avun antamatta jättämisestä. Haluamme vanhuksemme herttaisina, kettukarkintuoksuisina tarinaniskijöinä emmekä raihnaisina, elämänhalunsa menettäneinä avuntarvitsijoina.

On helppoa tykätä heistä, joiden jalka nousee ja jotka jaksavat vielä iskeä silmää. Vaikeampaa se on heidän kohdallaan, joiden housuissa haisee paska ja jotka eivät enää muista edes omaa nimeään.