Hyväksyvästä katseesta

Palaan jatkuvasti ajatuksissani tähän samaan asiaan.

Hyväksyvään katseeseen.

On yksi kysymys, joka tekee mieli esittää aina kun tapaan jonkun kaltaiseni, joka selvästi kamppailee omien demoniensa kanssa. 

Se kysymys kuuluu: miten sinua katsottiin lapsena? 

Oliko katse hyväksyvä ja rakastava? Sellainen katse, jonka alla sait olla juuri sellainen kuin olit? 

Vai oliko se katse arvosteleva, ehkä myös tuomitseva? Kertoiko se katse, että sinun pitäisi olla jotakin muuta kuin olet? 

Hiljaisempi tai äänekkäämpi? Rauhallisempi tai reippaampi? Lahjakkaampi matematiikassa, monta kiloa kevyempi? 

Joku muu, mikä?

Ei ole yhdentekevää, miten meitä on lapsena katsottu. Se katse on se sama katse, jolla aikuisena katsomme itseämme. Ja myös muita ihmisiä. Jos meihin jo lapsena istutetaan häpeä siitä, että olemme vääränlaisia ja rakastettavia ainoastaan olemalla jotakin muuta kuin oikeasti olemme, niin mitä siitä seuraa? 

Siitä seuraa rikkinäisiä aikuisia, jotka kasvattavat lapsistaan uusia rikkinäisiä aikuisia. 

Hyväksyvä katse ei tarkoita sitä, etteikö lapselta saisi vaatia mitään. Etteikö häntä saisi kannustaa yrittämään parhaansa ja haastamaan rajojaan. Hyväksyvä katse ei myöskään tarkoita huonon käytöksen hyväksymistä. Eikä myöskään sitä, etteikö lasta saa kieltää eikä hänelle saa asettaa rajoja. 

Ihmisen voi hyväksyä hyväksymättä hänen kaikkia tekojaan.

Siinä on iso ero. Hyvin olennainen, mutta vaikeasti hahmotettavissa oleva ero. 

Lopuksi ilouutinen. Hyväksyvän katseen voi antaa itselleen myös aikuisena. Se ei ole helppoa, mutta se on mahdollista. Se ei tapahdu sormia napsauttamalla, sillä että väännetään hymy väkisin korviin ja vain päätetään ajatella itsestä ja muista niin perkeleen kauniisti ja ihanasti ja positiivisesti. 

Ei. Se vaatii visiittiä hiilikellariin ja kaiken sinne säilötyn kuonan kantamista päivänvaloon pihamaalle. Niiden tökkimistä, ronkkimista ja lajittelua. Se vaatii pihalle tilatun roskalavan, johon kaikki sellainen heitellään, mitä ei enää tarvitse mukanaan kantaa. 

Kaikki ne uskomukset ja käsitykset itsestä. Kaikki ne, jotka olivatkin jonkun toisen keksimiä. 

 

Ja vasta kun kaikki tämä likainen työ on tehty, voi mennä suihkuun ja pestä hiet pois.

Sen jälkeen voi katsoa itseään peilistä ja sanoa

kuka ikinä oletkin tai haluat olla, 

minä hyväksyn sinut 

ja rakastan sinua. 

 

 

(Kuvassa on ote Maarit Tastulan haastattelusta Eeva-lehden numerossa 10/2010.)