Ihanat ruumiit rannalla
Sunnuntaina alkanut, Suomen ensimmäiseksi nordic noir-poliisisarjaksikin nimetty Sorjonen keräsi ensimmäisellä jaksollaan miljoonayleisön. Telkkarin ääressä nakotin minäkin, paitsi syystä että hyvin tehdyt rikossarjat kiinnostavat niin myös siksi, että sarja on kuvattu synnyinseudullani Lappeenrannassa ja kuvissa vilahteli niin tuttuja paikkoja kuin ihmisiäkin.
Sarja aiheutti somessa myös jonkin verran porinaa, niin puolesta kuin vastaan. Erityisesti tuntui kiehuttavan näyttelijä Jaakko Saariluoman hahmon murre, joka ei kommentoijien mielestä ollut Lappeenrannan murretta nähnytkään. Lähetän kaiken sympatiani Saariluomalle: edes minä syntyperäisenä lappeenrantalaisena en ole koskaan oppinut puhumaan paikallismurretta OIKEIN.
Ensimmäisen jakson perusteella en halua vielä muodostaa sarjasta virallista mielipidettäni, muuta kuin että mielenkiinnolla jään seuraamaan, mitä jatkossa tapahtuu. Sen sijaan avausjakso jätti minut pohtimaan asiaa, mikä on itse asiassa kaihertanut mieltä jo jonkin aikaa.
Kun tosielämässä henkirikoksen uhriksi joutuu todennäköisemmin mies,
niin miksi dekkarisarjoissa uhrit ovat lähes aina nuoria naisia?
Samaa on pohtinut myös toimittaja Pia Parkkinen pari vuotta sitten Turun Sanomien kolumnissaan.
Naisiin kohdistuvalla väkivallalla mässäily tuo etsimättä mieleen toisenlaiset liikkuvat kuvat, joissa niissäkin katseen kohteena on nainen. Porno pelaa samanlaisilla hyperrealistisilla, superyksityiskohtaisilla lähikuvilla, joissa pääosaa näyttelevät ruumis ja sen eritteet. Molemmissa naisen passiivinen keho – toisessa elävä, toisessa kuoleva tai kuollut – on aktiivisen miehen toiminnan kohteena. Naisen osa on uhrin osa. Mies on vaikeampi nähdä haavoittuvana, voimattomana ja vailla valtaa. Ehkä juuri siksi valtaosa rikossarjojen uhreista on naisia?
Parkkisen lailla olen kiinnittänyt huomiota siihen, että rikokset sarjoissa raaistuvat koko ajan. Enää ei riitä siisti ruumis muovikääressä: nyt pitää rituaalimurhata, happokylvettää, haudata elävältä tai vähintään ommella silmät ja suu kiinni. Sama pätee tietysti pornoon: peruspenetraatio ei kiinnosta enää ketään. Nyt pitää tunkea kalua kurkkuun niin kauan, että vastaanottaja oksentaa.
Siinäpä mallia tosielämän intiimiin kanssakäymiseen.
Hienoa on tietenkin se, että naiset ovat ottaneet sarjoissa paikkansa myös aktiivisina toimijoina, kuten esimerkiksi Silta-sarjan Saga Norén ja Millenium-trilogian Lisbeth Salander. Tuntuu kuitenkin siltä, että tämän myönnytyksen vastapainoksi naisia on sitten tapettu sarjoissa senkin edestä ja entistä raaemmin.
Ja samaan aikaan mietitään, että mikäs ihmeen juttu tämä koko ajan nousussa oleva naisviha oikein on. Mistä ihmeestä se oikein kumpuaa, outo juttu.
Asiat eivät tietenkään ole yksinkertaisia eikä viihdeteollisuutta voi kaikesta syyttää, vaikka mieli tekisikin. Sitä ei kuitenkaan voi kiistää, etteikö kaikki se kuvasto, joka meidät päivittäin ympäröi, vaikuttaisi siihen miten asioista ajattelemme ja miten toimimme tässä yhteiskunnassa. Normaaliksi muuttuu se, mille annetaan eniten tilaa.
Ja väkisinkin herää kysymys, mitä tytöille ja naisille tekee se, että heille tarjoillaan jatkuvasti uhrin roolia?
Ja mitä tekee pojille ja miehille se, että heidän roolinsa on tappaja, raiskaaja ja hyväksikäyttäjä?
Kuvakaappaus Sorjosen trailerista.