Jokainen tsäänssi on mahdollisuus

Muistan, kun vapunpäivänä seisoin pihamaalla ja rapsuttelin haravalla puhtaaksi talven raiskaamaa mansikkamaata. 

Jaa-a, saa nähdä vieläkö tuosta mitään tulee. Tosi pieniä ja kituliaita marjoja ovat olleet, pitäis varmaan repiä ylös koko paska, sanoi mies.

No, olishan se kiva jos edes jotain tulis, vaikka ihan vaan muutama marja, huokaisin minä, varovaisen optimistisena. 

Eilen pakastin ensimmäiset viisi litraa, tänä aamuna pakkaseen sujahti vielä kaksi lisää. Ja sitten ovat tietysti ne lukuisat omiin ja vieraisiin suihin kadonneet syömämarjalitrat. Raakileiden ja puolikypsien marjojen määrä suhteutettuna lähipäivien sääennusteisiin antaa ymmärtää, että tätä herkkua on vielä runsain mitoin luvassa. Lajikkeesta meillä ei ole harmainta hajua, joku hyvä ja makea se on, sellainen jossa on hennon metsämansikkainen sivumaku. 

Enkä voi muuta kuin huokaista, että onneksi en ole viettänyt kukkeimpia nuoruuskesiäni mansikkapeltohelvetissä, enkä joudu taistelemaan mansikkapainajaisia vastaan. Vain paarmoja. 

Ja onneksi Kukkamäen loputtomalla to do-listalla oli kiireellisempiäkin tehtäviä kuin mansikkapenkkien ylös repiminen. 

Niin että jos minulta kysytään, että kannattaako antaa vielä yksi mahdollisuus, sanon KYLLÄ. 

(Paitsi ehkä niille kaikkein paatuneimmille kokovartalomulkuille. Toisaalta, olen kuullut, että nekin voivat muuttua. Äh, vaikeaksi menee. Tai ei mene, jos vain sanoo että joo.) 

 

P.S. Olisiko kellään hyviä mansikkareseptejä?