Kesä jatkuu, kesä.
Useimmat vanhan kansan sanonnat ovat oikeastaan aika perseestä, kun tarkemmin ajattelee. Niin kuin vaikka tämäkin: sama pää, kesät talvet.
Ei todellakaan ole sama. Kesällä se pää on puolet kevyempi.
Tämä on ollut monessa suhteessa hyvin ihmeellinen kesä. (Huomaatteko, en pysty puhumaan siitä vielä imperfektissä. Koska eihän se vielä ole ohi, eihän?) Ihmeellinen siksi, että se on tuntunut pitkältä, sellaiselta kuin kesä aina lapsena tuntui: loputtomalta aurinkoisten päivien huolettomalta jatkumolta.
Ihmeellinen siksi, että se on opettanut niin paljon. Kertonut minulle, millainen ihminen minä oikeastaan olen.
Niin. Olen joskus ajatellut, että todellista luksusta on mahdollisuus matkustaa paljon, ostaa ruokakaupasta mitä haluaa katsomatta hintaa sekä asua keskellä kaupunkia, ytimessä, kävelymatkan päässä kaikesta.
Nyt ajattelen toisin.
Todellista luksusta on tämä:
Olenhan minä sen toki tiennyt, ettei ruoka ole kotoisin kauppojen vihanneslaareista tai kylmätiskeistä. Mutta sitä en ole tiennyt, miten huumaavan onnentunteen oman ruoan kasvattaminen voi ihmiselle antaa.
No, nyt tiedän. Se pistää hihkumaan ilosta porkkana hampaissa sekä huokailemaan ihastuksesta voiperuna suussa. Sekä hymyilemään sellaista typerän onnellista, seesteistä hammashymyä viipaloidessaan tomaattia maksamakkaraleivän päälle ja hyräilemään samalla, kun hölskyttää kurkkuviipaleita etikkakylvyssä juuri niin kuin isoäidit aikanaan.
Enkä haluaisi lässyttää tässä nyt mitään sitä tuntee niinku olevansa sillai tosi lähellä luontoa ja sellast todellist minää, niinku osa menneiden sukupolvien ketjuu tiäksä.
Mutta kun tavallaan, se on just noin.
Tiäksä.
Ja täällä pellon reunassa, kaukana kaikesta, minä olen kaikkein onnellisimmillani.
Koska tämä kesä on ollut niin kaunis ja erityinen, siitä on todella vaikea luopua: syyskuun saavuttua olen ollut siipi maassa. Eih, älä nyt vielä mene. Meillä oli niin mukavaa.
Onneksi syksy ymmärtää minua. Se on antanut pehmeän laskun: lempeän lämpimiä päiviä, joina tarkenee juoda päiväkahvit pihakeinussa. Omenapiirakan kanssa, tietenkin.
Tänään kauppareissulla pysähdyin vielä viimeiseksi alkoholiliikkeen kohdalla. Nappasin hyllystä purnukan roséeta, tämän kesän lempparia.
Jatkukoon kesä vielä. Ainakin yhden pahvitölkin verran.
