Kolmenelonen

Synttärityttö tässä moi. 

Vai voiko sanoa enää tyttö, jos mittari on heilahtanut yli kolmenkymmenen? 

Voi, tietenkin voi. Ikähän on vain mielentila. 

Noh, tuo viimeinen lause nyt on ihan paskapuhetta. Pitäisi lukea, että ikä on myös mielentila. Koska onhan se paljon muutakin. Peiliin katsoessa sen viimeistään näkee: ajan hammas on jo hiljaisen nakerrustyönsä aloittanut. Iho ei kimmahda enää kuten seitsentoistavuotiaalla ja silmänympäryksiä koristavat hennot elämän nimikirjaimet.

Ne kirjaimet, joista näkee, että olen nauranut paljon. Ja itkenyt.

Ilman itkuja ne kirjaimet varmaan olisivatkin vielä tuhdimmalla kynällä piirrettyjä. Luin nimittäin joskus jostain, että kyyneleet ovat tehokas ryppyseerumi. Kasvoja ei siis kannata kuivata heti itkukohtauksen jälkeen, vaan antaa vaikuttaa hetken hoitavana naamiona. (Muistetaan siis tyttäret tämä.)

Ikäkriisiä, ainakaan kovin pahaa sellaista ei ole tässä osoitteessa näkynyt. (Muut kriisit ovat asia erikseen.) Ehkä se johtuu siitä, että koen elämän menevän koko ajan parempaan suuntaan. En erityisemmin pitänyt teini-ikäisestä itsestäni, enkä oikein siitä parikymppisestäkään. Ja kun katson kuvia siitä naisesta, joka neljä vuotta sitten juhli komeasti kolmekymppisiään, en oikein enää edes tunnista häntäkään. 

Eikä se johdu vain muuttuneesta kampauksesta. 

Ei minusta ole ketään opettamaan eikä elämänohjeita antamaan. Vähän kornia se olisikin, vasta tässä iässä. Mutta jos jotain olen elämästä tähän mennessä oppinut niin sen, että suurin vääryys mitä itseään kohtaan voi tehdä, on olla uskoton.

Uskoton itselleen.

Sillä ainoa oikea elämä on aito ja rehellinen. Sellainen, jossa uskalletaan unelmoida ja jopa tavoitella niitä unelmia, huolimatta siitä miten kahjolta ne tuntuisivat, itsestä tai muista. 

Sellainen reilusti oman itsensä näköinen elämä. Se on kyllä hyvä.

Ai että.