Kun Chisu ja Vesala sedillä pöytää pyyhki

Tänä viikonloppuna kaikki kuulit tyypit tuntuvat olleen joko Flowssa tai Tubeconissa. 

Itse olin erilainen nuori ja lähdin Varkauteen, jossa odottivat sekä hyvä ystävä että Savon kuumin kesätapahtuma, Sampea ja Samppanjaa. 

Tiedän että tapahtuman nimi on… noh, aika jännä, mutta nimellähän ei ole väliä silloin kun tapahtuma pitää sisällään sekä Chisun että Vesalan keikat. Eikä kumpaankaan tarvinnut pettyä. Chisu lämmitti lavasäteilyllään ja rouhealla energiallaan kiukaan kuumaksi ja heitti löylyä niin ravakasti että kesäillan viilenemisen huomasi vasta hyvän matkaa encoren jälkeen.

Ja Vesala taas… 

Noh, Paula Vesala on niitä artisteja jotka voisivat laulaa vaikka puhelinluetteloa ja saisivat sen kuulostamaan mielenkiintoiselta. Mutta kun biisit sattuvat olemaan ihan täyttä tavaraa ja kaivertavat ainakin tämän kuulijan sielua omenaporan lailla, niin tuntuu ihan liian laimealta sanoa että joo, kyl mie tykkäsin.

RAKASTIN.

JA RAKASTAN.

Sen sijaan pientä hämmennystä herätti illan artistikattauksessa se, että Chisun ja Vesalan väliin oli illan kolmanneksi esiintyjäksi sijoitettu pääasiassa 70-luvun klassikoita veivaava bilebändi Osmo’s Cosmos. Tänä vuonna kaksikymmenvuotisjuhliaan viettävä orkesteri oli musiikillisesti täysin eri paria illan kahden muun kokoonpanon kanssa, mutta se ei ollut ainoa ongelma. 

Artistien vertailu on perseestä, mutta tässä kohtaa siltä ei oikein voinut välttyä. Siinä missä sekä Chisu että Vesala tuuttasivat festarialueen täyteen munasarjoissa asti soivaa energiaa ja sataprosenttista läsnäoloa, Osmot tyytyivät vain laiskasti toistelemaan kirjopesussa kulahtaneita rokkenroll-kliseitä ja onnistuivat siinä sivussa myös näppärästi aliarvioimaan yleisöään. Videoseinässä oli sentään yritystä, mutta senkään viehätys kökkösketseineen ei jaksanut kantaa alkumetrejä pitemmälle.

Olen nähnyt bändin keikalla ainakin kahdesti aiemmin ja muistaakseni jopa tykännyt näkemästäni, joten tällainen puolikovan munan vaisu heiluttelu oli kyllä pikkuinen pettymys. Kun keikkakilometrejä on takana niinkin paljon kuin näillä kavereilla, niin luulisi olevan kunnia-asia että setit painetaan satanen lasissa, vaikka bändillä itselläänkin olisi sellanen olo että nyt muuten ollaan keikalla ihan väärässä paikassa. (En tiedä oliko, mutta siltä se vähän vaikutti.)

Perjantai-illan perusteella näyttäisi siis siltä, että suomalaisen musiikkibisneksen tulevaisuus ei lepää keski-ikäisten miesten vaan nuorten naisten vankoilla harteilla.

Enkä muuten ole siitä asiasta lainkaan pahoillani.