Kylmänä, kiitos

Sanomalehden sivuilta viikonloppuna vyörynyt äitienpäivälounaiden mainostulva sai taas miettimään konseptia nimeltä seisova pöytä.

Minulle se on aina ollut taivas. Kun pöydässä on montaa eri sorttia ja saa varmasti syödä vatsansa täyteen, olen paratiisissa. 

Onnessani on kuitenkin aina ollut pieni särö. Ne lämpimät ruoat. 

Umpiväsynyttä, nahkeaan kermakastikkeeseen nukahtanutta porsaanpaistia ja keskivaikeasta depressiosta kärsivää uunilohta, joka tarjoillaan kokkareisen smetanahunnun alta. Lisukkeena jyrän alle jäänyttä kruunuvihannessekoitusta ja kermaperunoita, jotka sopisivat myös mökkigrillin muurauslaastiksi. 

Miksi ne ovat siellä?

Kun porukalla keskustellaan buffet-ruokailusta, kaikki hekumoivat etukäteen niitä ihania kylmiä alkupaloja, notkuvaa kalapöytää ja herkullisia salaatteja. (Ruotsinlaivalla tapellaan kuulema verissäpäin kokonaisista katkaravuista.) Ei kukaan koskaan sano, että aah, saisipa taas niitä ihania lämmitettyjä pakastevihanneksia! 

Ja kuitenkin velvollisuudentunto sanoo, että kaikkea on maistettava. Niinpä kuuliainen kansalainen katsoo haikeana ripeän tarjoilijan matkaan katoavaa, tyhjäksi nuoltua alkupalalautastaan ja siirtyy kiltisti lämminlinjastolle muun karjalauman jatkeeksi. 

Niin turhaa, niin surullista.

Päätin hiljattain, että elämä on liian lyhyt tuhlattavaksi typeriin velvollisuuksiin. Sydän pamppaillen lastasin lautaseni täyteen alkupaloja. Söin ne, santsasin ja ilmekään värähtämättä kävelin sen jälkeen suoraan jälkiruokapöydän luokse. Aterian päätteeksi istuuduin tyynesti odottamaan rangaistusta korkeammalta taholta.

Sitä ei koskaan tullut.